Hämeen kuningas harhailemassa.

Milja Ketomäen "Hämeen Uro", josta aikaisemmin kerroin, on viihdyttävä historiallinen romaani sijoittuen todella kiinnostavaan aikaan. Sen jatkotarina, "Kadonnut kuningas", on mielestäni vieläkin kiinnostavampi, monella tapaa.

Ensimmäinen kirja kertoo pääjuonenaan, miten Urosta tuli kuningas ja miten hän vapautti Hämeen ja Suomen (siis Varsinais-Suomen) kveeneistä. Sivujuonina olivat nuoren kuninkaan ongelmat naisten kanssa, kuinkas muuten! Molemmat kirjat ovat jollakin tapaa kasvutarinoita, toinen vielä enemmän. Mutta mielestäni Uro ei kovin paljon ota kaikessa opikseen, vaan on todella jääräpäinen hämäläisjuntti, kaukana mistään intellektuellista, joita kuitenkin ihan varmasti oli myös 700-luvulla.

Tarina alkaa episodista, jossa Uro oli jollakin tapaa uransa huipulla, myös vihollistensa vilpittömästi kunnioittama. "Broovallan taistelu" oli hyvin omituinen tapaus. Minun on todella vaikea uskoa, että kaikki oikeasti tapahtui noin ritarillisesti, lähes sivistyneitä, ennalta sovittuja sääntöjä noudattaen. Etenkin taistelun jälkiselvittelyt tuntuivat koomisilta. Mutta mikäpä minä olen sanomaan. Uro selvisi kaikesta käsittämättömän, uskomattoman hienosti ja hänen maineensa levisi tuhansien kilometrien alueelle. En ole kertonut liikaa, pilannut lukuelämystä.

Tarinan rytmi ja henki vaihtuu alkuirroittelun jälkeen hyvin erilaiseksi. Rapolassa, omiensa parissa, Urolla on paljon vaikeampaa kuin vihollisten keskellä. Sattuu ja tapahtuu. Minä nautin näistä rytminvaihdoksista. Mutta pian Uro lähtee toteuttamaan jo edellisessä kirjassa lupaamansa retkeä Aldeig-kauppiaan ja isänsä kanssa Olhavanjoelle, perustamaan Aldeigille kauppa-asemaa, vaurauden lähdettä, Laatokanlinnaa ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Laatokanlinna). Pari sataa vuotta myöhemmin samaa jokea 170km yläjuoksuun syntyi tunnetumpi kaupunki, Novgorod.


Tällä reissulla kauppa-asema syntyy, Aldeig on tyytyväinen, mutta kaikki muu, aivan kaikki muu menee sitten pieleen. Uro tekee harkitsemattomuuksia, hölmöilee oikein viimeisen päälle. Seurauksena kuningas katoaa, putoaa aivan pohjalle. Asetelma on ehkä kliseinen, mutta silti herkullinen. Uro on "militantti broileri", kasvatettu sotilaaksi, tappokoneeksi ja johtajaksi. Moneen kertaan aikaiseminkin hän on tarinan aikana surrut sitä, että hän ei oikeasti osaa mitään muuta kuin taistella, ja ehkä myös puhua, kaiken muun hän on aina saanut valmiina.

Ja niin tämän tarinan kantava ajatus on luonnollisesti, että kuningas putoaa aivan pohjalle, joutuu lapioimaan konkreettisesti paskaa ja taistelemaan henkiin jäämisestään, aluksi ilman miekkaa. Tarina on tietysti nousujohteinen. Pohjalta noustaan vähän kerrallaan, hyvin hitaasti, harharetket kestävät kolme vuotta. Kostoa himoiten Uro vähitellen lähtee kohti kotia, Hämettä, mutta on täydellisen eksyksissä, epäilee välillä olevansa maailman äärimmäisillä rajoilla. Uralin länsi- ja eteläpuoliset joet ja tasangot ovat melkoinen sokkelo. Missä on Volga???

Uron nousu alkaa luonnollisesti hänen ydinosaamisensa, ylivertaisten taistelutaitojen kautta, mutta ne eivät riitä mihinkään. Niiden avulla ei jää vielä henkiin. Tarvitaan paljon, paljon muuta osaamista. Kliseisesti sankari pelastaa avukseen myös kaukana tapaamansa "prinsessan" yhtä pahasta ellei pahemmasta asemasta. Tämä on ihan OK. Kuten Uro myöhemmin muistelee, kaikki pako orjuudesta sujui oudon helposti. Lukijakin pelkäsi prosessia vaikeammaksi. Mutta tästä todelliset vaikeudet vasta alkavat.

Urolla on lisäksi todellinen ongelma korviensa välissä, siltä osin minä olen hieman pettynyt. Hän ei kasva asennevammastaan ulos tässäkään kirjassa. Koko tarinan lopulla hän perustelee asenneittaan naisiin, vertaa sitä skandinaavien, daanien ja svealaisten oleellisesti erilaisiin asenteisiin, inhottavasti kovin samalla tavalla kuin tämän päivän musliimit. Hän väittää kunnioittavansa suuresti naisia, he ovat hänen suurin aarteensa, siis omaisuutensa. Niin tekevät musliimitkin. Mutta heidän laillaan Urokin kauhistuu ajatuksesta, että naisilla olisi samat oikeudet kuin hänellä. Skandinaavit olivat henkisesti edellä, kirjan Häme on junttilan perseenreikä asenteiltaan. Uro imi kaikenlaista sivistystä daani-ystäviltään, mutta ei asennetta naisten suhteen. Edes harharetkien katkerat opetukset eivät asenteita muuta. Uskomaton juntti!

Minä asetan kyseenalaiseksi romaanin historiankäsityksen oikeuden tässä suhteessa. Minä oletan, että koko Fennosskandinaaviassa oli 1300v sitten melko lailla yhtenäiskulttuuri. Itämeri ei erottanut vaan yhdisti. Minä oletan, että Kalevalan kertomukset vahvasta Pohjan Akasta perustuvat todellisuuteen. Myös täällä meillä päin oli voimakkaita naisia, emäntiä, jotka edustivat kyseenalaistamatonta ylintä valtaa. Oletan, että vasta kristinusko toi mukanaan välimerellisen ja Lähi-Idän kulttuurin mukaisen sukupuolten patriarkaalisen epätasa-arvon. Sellainen ei alkuaan ollenkaan kuulunut tänne! Täällä, missä elämä on luonnon olosuhteiden mukaan kovempaa, kaikkien oli puhallettava yhteen hiileen, naiset tasa-arvoisina miesten rinnalla. Uron fiktiivifisessä maailmassa näin oli vain puolittain. Uro vaati naisilta alisteisuutta, hänen hyvän tahtonsa varassa elämistä. Tasapuolisuus parisuhde-elämässä oli Urolle täysin mahdotonta hyväksyä.

"Kadonnut kuningas"- tarina on parhaimmillaan Uron ja kauniin, viisaan, sitkeän, tuhattaiturin soturikuningattaren, Sholpanin pitkän erämaavaelluksen kuvauksessa. Siinä on paljon kaunista, herkkää. Uron ratkaisu naisen suhteen on jälleen käsittämätön, mikä juntti! Vaikka hän kaipaa omaan kotiinsa, olisi hänen ehdottomasti pitänyt saattaa rakas naisensa turvallisesti tämän kotiin ja taata, että nainen saa oikeutta. Mutta eihän meidän itseään täynnä oleva Uro...

Toinen hieno osuus on Uron viettämä aika marien luona. Olen pitkään pitänyt mareista. Kirja kuvaa tämän ajanjakson herkästi, kertoo marien kulttuurista, kotiseudusta ja sisältää kauniin, ehkä hieman epärealistisen loppuratkaisun.

Koko tarinan varsinainen loppu ei ole yhtä hieno, lukija odottaa hieman muuta, loppua edeltävää kohokohtaa. Se jää hieman puuttumaan. Silti kaikki on täysin luettavaa. Parasta ovat pitkät, analyyttiset keskustelut. Uro väittää olevansa eri mies kuin muutama vuosi aikaisemmin, mutta siitä on vähän näyttöä, korkeintaan sotaväsymys.

Kirjan kantavinta sisältöä ovat sen sen keskivaiheet, noin puolet yli 400-sivuisen kirjan pituudesta. Proosan lisäksi mukana on upeita runoja, loitsuja, lauluja, myös hauskoja, härskejä sellaisia. Erotiikkaa on selvästi enemmän kuin ensimmäisessä kirjassa, ehkä liikaa, makuasia. Kielellinen asu, ilmaisun elävyys, herkkyys, on mielestäni noussut ainakin yhden tason ensimmäistä kirjasta. Muun muassa tällaisista asioista nautiskelu vei minulla lukemisessa aikaa. Todella hyvää kirjaa en osaa syöksyä läpi. Se jotenkin menisi hukkaan.