perjantai 12. syyskuuta 2014

Tarinan aikarakenne

Olen aloittelija kaunokirjallisen ilmaisun alalla, vaikka olenkin saanut aikaiseksi yhden romaanin ja kolme muuta on samanaikaisesti työn alla. Ihailen kirjailijoita, joilla on lahjoja ja kärsivällisyyttä panostaa valtavasti esikoisteokseensa ja tehdä siitä heti mestariluomus. Minulla ei ollut, halusin tehdä jotakin ja ehkä jättää sitten koko touhun. Tosin kävi.

Olen kohtuullisen tyytyväinen "Tonttukirjaan", mutta ei se tietenkään kuulu oikeiden "palkintoehdokasteosten" joukkoon. Toivon että joku on viihtynyt sitä lukiessaan ja että siitä on jäänyt joitakin ajatuksia itämään. Juuri viimeksimainittuun olen siinä pyrkinyt. Ainakin kirja on aihepiiriltään ja käsittelyltään erikoinen, omintakeinen, vaikka itse sanonkin.

Nyt haluan jatkaa ja parantaa edelleen laatua. Kesällä luin joko lehtiartikkelin tai blogin, en muista, jossa joku käsitteli kirjan aloittamista, ensimmäistä virkettä tai kappaletta. Hän esitti, että sen perusteella lukija tekee päätöksen jatkaako hän vai ei, ostaako hän kirjan vai ei. Pidän tätä väitettä ylikaupallisena lukijoiden aliarvioimisena. Ainakaan minä en koskaan ole tehnyt lukemispäätöstä tällä perusteella. Päätös on monen vaikutteen summa ja ensimmäinen virke on niistä viimeinen, vähiten merkitsevä.

  • Luen takasivun tekstin.
  • Usein olen lukenut tai kuullut arviointeja.
  • Katselen kansikuvaa ja mietin kirjan nimeä.
  • Avaan kirjan useista satunnaista paikoista ja luen virkkeen tai pari. Erityisesti dialogit kertovat paljon ja ovat nopealukuisia. Tämä menetelmäni on varmasti harhaoppinen, eihän sisällöstä saisi tietää liikaa etukäteen, pilaa lukunautinnon! Ei koske minua. Jos kirja on todella hyvä, siitähän nauttii vielä toisellakin lukemisella, jopa enemmän kuin ensimmäisellä. 
  • Luen kirjan ensimmäisen kappaleen.
Nykyaikaisissa kirjoissa ja elokuvissa käytettään epälineaarista ajan käsittelyä tehokeinona. Aloitetaan teos jostakin tarinan dramaattisesta episodista, jätetään se kesken, ja palataan kertomaan miten tilanteeseen oli jouduttu, tyypillisesti hyvin pitkää tapahtumaketjun tuloksena. Tämä kesän kehityskirjoistani Pajanteen Autuaiden Saari ja Kytömäen Kultarinta käyttävät tätä. Murakamin Kafka rannalla ei käytä. Ymmärrän, että tyylillä pyritään sitouttamaan lukijan ottamaan selvää ja lukemaan kaikki loputkin. Pajanne pudottaa heti alussa päähenkilön suuren lentokoneen kanssa myrskyssä mereen. Kytömäki ajaa Erikin keväiselle, kylmälle rannalle parin viikon ikäisen tyttärensä kanssa tekemään laajennettua itsemurhaa hypotermian avulla. Murakami aloittaa verkkaisesti kuvailemalla nuoren pojan kiireetöntä, hyvin valmisteltua, ei kovin dramaattista kotoa karkaamista. Poika tietää, että hänen ainoa omaisensa, omituinen taiteilijaisä, tuskin edes huomaa pojan kadonneen ja on oikeassa.

Esitettyjen oppien valossa Murakamin lukija voisi pitkästyä, mutta sympaattinen poika ja keskustelu hänen viisaan toisen minänsä kanssa viihdyttävät ja kiinnostavat. Dramatiikka tulee mukaan vasta muutaman päivän ja muutaman luvun kuluttua karkaamisesta. Alku on levollista ja kiinnostavaa jutuskelua.

Olen päättänyt kuitenkin editoida jo periaattessa valmiin toisen kirjani, "Peikkokirjan" (työnimi kuten "Tonttukirja") alun epälineaarisen kerronnan mukaiseksi. Kerron heti alussa 10-vuotiaan pikkutytön dramaattisesta elämänratkaisusta stressaavassa tilanteessa ja palaan vasta sen jälkeen kertomaan "miten tähän oli jouduttu" alkaen tytön kokemasta kesälomasta kuusivuotiaana. Menettelen siis vastavalla tavalla kuin monet, monet elokuvat, Pajanne ja Kytömäki. Katsotaan, mitä siitä tulee. Tuleeko tarinasta koukuttavampi?

tiistai 9. syyskuuta 2014

Kesän kehityslukemistoa

Tiedostan, että kirjailijana olen amatööritasoa. Yritän kehittää itseäni. Totta, joskus löytyy amatöörejä, jotka ovat heti esikoisjulkaisussaan huipputasoa, vaikuttavampia kuin kokeneet ammattilaiset. Eräs tällainen on Anni Kytömäki, jonka vaikuttavan, paksun teoksen sain juuri luettua, nauttien. "Kultarinta" on historiallinen kertomus 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä, sukutarina.

Yritän valita luettavakseni teoksia, jotka ennakkotietojen valossa edes jotenkin vastaavat omaa ajattelutapaani ja mielellään myös kirjoitustapaani. Tällainen oli Andrei Pajanteen "Autuaiden saari" jonka esittelin maaliskuussa. Toinen kesäkirjani oli käännöskirja, Haruki Murakamin "Kafka rannalla". Siitä kerron myöhemmin.

Kytömäen Kultarinnan valitsin radio-ohjelman perustella. Ratkaisevaa oli luonnon syvä osuus kirjan sisällössä. Kytömäki ei harrastanut varsinaista luonnon kuvaamista, vaan metsät ovat tarinassa ikään kuin henkilöiden asemassa, keskeisiä, aktiivisesti mukana. Tähän itsekin pyrin pitkää viimeistelyvaihetta kokevassa "peikkokirjassani". Tilanne vain nyt on se, että tällaisen mestariteoksen kuin Kultarinnan lukeminen nostaa rimaa minulle päästää seuraava oma teokseni käsistäni, vaikka se on ollut "valmis" jo melkein puolen vuoden ajan.

Kultarinnassa on kaksi keskeistä teemaa. Luonnon, metsien lisäksi toinen on 1900-luvun Suomen ahdistava yhteiskunnallinen tilanne, asetelmat kansalaissotaan ja sen jälkitunnelmat. Itse sota melkein ohitetaan, koska päähenkilö ei tiennyt siitä ja itsenäisyysjulistuksesta mitään viettäessään syksyn, talven ja alkukevään lapissa metsänvartijana, täysin eristyksissä kaikesta muusta maailmasta. Kolmas, hieman utuisempi teema on karhuun liittyvät kansanuskomukset, jotka tuovat tarinaan aivan pienen, lopultakin pitkälti lukijalta salatuksi jätetyn säväyksen oikeaa, "kovaa" fantasiaa.

Neljäs teema voisi olla pohjalaisuuden ja muun Suomen henkinen vastakkainasettelu. Eteläpohjalaisia esitellään melko kovalla tavalla. Etelän tyttö ja idän poika eivät tunne oloaan kotoisaksi lakeuksien jäyhässä ilmapiirissä vaan olotila on jopa painajaismainen, masentava. Muutenkin 1920-30 luvun Suomi esitetään lähinnä poliisivaltiona, jossa ihmiset heitetään viranomaisten mielivallan armoille. Jos nykyään on lastensuojelun viranomaisista paljon pahaa kerrottavaa, 80 vuotta sitten tilanne oli vielä pahempi, koska toimintaa ohjasivat poliitiset vaikuttimet ja vainot. Vain lapuanliikkeen mustapaidat saivat rehoittaa lakeuksilla rauhassa ja suunnitella vallankumousta.

Ahdistavan ilmapiirin vastapainona oli päähenkilöiden, isän ja tyttären syvä rakkaus metsään, josta he saivat voimaa kestää sortoa, mielivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta. Romaani esittelee kaksi traagista rakkaustarinaa, jotka molemmat kuitenkin päättyvät hyvin kauniisti, erilailla. Isän rakkaustarinan lopussa minä en voinut pidätellä kyyneliä, jotka vapautti kuvauksen ylimaallinen kauneus, suoraan minun oman ajatusmaailmani mukaisesti. Jos Andrei Pajanne kasteli silmäni useita kertoja "kevyesti", Anni Kytömäki teki sen yhden kerran kirjan keskivaiheilla ja pohjia myöten. Olin liikutuksen tilassa pitkään, kykenemättä jatkamaan lukemista tai mitään muutakaan.

Minusta kirjan lukemisen, kuten vielä enemmän kirjoittamisen ydin on rakentaa omaan mieleensä mahdollisimman realistinen kirjan maailma, elää siellä mukana kuin itse olisi siellä. Myönnän rakastavani omien tarinoitteni henkilöitä kuin reaalimaailman henkiöitä. Mutta myös Kultarinnan Mallaa kohtaan tunsin syviä, isällisiä tunteita.

Kun nyt olen kertaalleen lukenut upean teoksen, tarkoitukseni on käydä sitä uudestaan analysoiden läpi siinä hengessä, että pystyisin kehittämään omaa ilmaisuani, tyyliäni. Kuulemma kirjoittamaan oppii lukemalla. Kuitenkin tässä uskon, että laatu voittaa määrän, niin teoksien laatu kuin lukemisen laatu.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Eriytin kirjallisuuspohdiskeluni omaan blogiin

Tämä blogi olisi pitänyt avata jo vaikkapa vuosi sitten. Kirjallisuus, fiktio, on muodostunut viimeisen puolentoista vuoden aikana minulle niin tärkeäksi asiaksi, että sitä ei ole mielekästä sotkea samaan blogiin, muiden asioiden sekaan. Olen päättänyt keskittää fiktiota, kaunokirjallisuutta sivuavat kirjoitelmani tänne.

Blogin nimen kielikuva "murtovesi" viittaa siihen, että mielestäni ja eteenkin kun kysymys on minun omista tuotoksistani, käsitteiden "tietokirjallisuus" ja kaunokirjalliset "tieteiskirjallisuus" ja "fantasiakirjallisuus" ja joku "realistinen proosa" välille vedetyt rajaviivat ovat (murto-) veteen vedettyjä, häilyviä, tulkinnanvaraisia, eivät kovin tärkeitä. Kaunokirjallisuus voi sisältää tietokirjallista sisältöä, fantasian elementit voivat osoittautua reaalimaailmaan kuuluviksi ja tietysti tieteiskirjalliset sisällöt voivat muuttua todellisen maailman sisällöiksi joidenkin ennusteiden toteutuessa.

Esittämäni asetelman takana on tilanne, jossa täysin varmaa tietoa ei ole saatavilla. Tietellisen tiedon alkulähteet, arvostetuissa julkaisuissa esitettyjen, vertaisarvioitujen tutkimusraporttien johtopäätökset osoittauvat hyvin usein ajan kuluessa vääriksi, liioitteluiksi, harhaan johtaviksi tai ainakin puolitotuuksiksi. Yhtenäinen teoria todellisuuden perimmäisestä olemuksesta odottaa vielä muotoutumistaan. Fysiikassa keskitytään sellaisten matemaattisten mallien muodostamiseen, jotka antavat hyviä ennusteita. Tässä onkin onnistuttu loistavasti. Mutta tässä tiedeyhteisössä on vieroksuttu toimeliaisuutta, joka yrittää koota näitä malleja yhtenäiseksi tulkinnaksi, filosofoida perimmäisten kysymyksten ääressä: miksi jotakin yleensä on olemassa? Vai onko jotakin olemassa? Onko kaikki harhaa, illuusiota? Jos on, niin mitä illuusion takana on? Tämä pohdiskelu viittaa tietysti "simulaatio argumenttiin".

Minä näen, että kirjallisuudella on tärkeä tehtävä pitämässä yllä irtonaista, rentoa ajattelua, joka tuottaa uusia ideoita ja hidastaa ihmiskunnan taipumusta jämähtää dogmaattisiin "totuuksiin". Erityisen tärkeää on sellainen kirirjallisuus, jonka sisätö heiluu oletetun reaalitodellisuuden, älyllisen scifi-ajattelun ja "varovaisen fantasian" rajamailla tarkoituksellisesti hämärtäen näiden välisiä rajavesien sekoittumia, murtovesiä. Se on sitä aluetta, joilla itse haluaisin toimia.