Tarkastelen Colleen McCullough:n romaania "Tim" siksi, että kirjoittajan, kirjailijan perspektiivistä se on esimerkki sovinnaisten hyvän teoksen kriteereiden suhteellisuudesta. Kirjoittajalla on vapaus toimia näitä kriteereiden vastaisesti ja silti tuottaa nautittavaa luettavaa.
Teos on julkaistu 1974 ja tapahtumat sijoittuvat ehkä 1960-luvun Australiaan. Jonkinlaisena kategorisointina voisi esitellä, että romaanin aiheena on "kielletty rakkaus". Silloinhan juonen pitäisi päättyä tragediaan, ollakseen nautittavaa taidekirjallisuutta, eikö niin? No, tämä tarina ei pääty tragediaan, kaikki sujuu hyvin. Kuullostaa tylsältä, eikö vaan? Kaikkea muuta!
Ollakseen kiinnostava, juonen pitäisi sisältää yllätyksiä: mikään ei ole sitä miltä näyttää. Lukija joutuu koko ajan kyseenalaistamaan vaikutelman. Ihmiset juonittelevat toistensa selän takana ynnä muuta kehittynyttä sosiologiaa. No, tässä teoksessa ei ole mitään tällaista. Lukija pysyy erinomaisesti mukana ja helposti arvaa, mitä tapahtuu seuraavassa luvussa. Tylsää? Ei todellakaan!
Aloittelevaa kirjailijaa opetetaan, että kirjan jokaisen luvun pitää päättyä pieneen katastrofiin ja tarinan lopussa on suuri viimeinen katastrofi. Kehittyneessa tragediassa, suuressa taiteessa ruumiita tulee, lopputulos on lohduton. Kevyessä kirjallisuudessa lukijalle jätetään pieni toivo, tärkeimmät päähenkilöt jotenkin selviävät kuiville.
Timissä ei mikään luku ei pääty katastrofiin eikä lopussa ole mitään suurta lopputaistelua, vain kevyttä jännitystä, joka aiheutuu lähinnä siitä, että lukija on muualla opetettu pessimistiksi. Tylsää? Ei missään nimessä! Ei ole tylsää, jos lukija lopettaa kirjan hymy huulillaan.
No, missä Colleen McCullough:n romaanin "Tim" ansiot sitten ovat? Miksi sitä lukee herpaantumattomalla kiinnostuksella? Sisällössä, sisällössä ja sisällössä. Ei juonessa. Tarina esittelee kahden äärimmäisen poikkeusihmisen vaikean rakkaustarinan, pitää sitä maailmankuvaa, jota lukijakin kenties edustaa, täysin pilkkanaan. Rakkaustarina on vaikea, mutta se etenee kuin raskas tavarajuna, ratapölkky kerrallaan ilman pahoja takaiskuja. Lukija nauttii täysin siemauksin pienistä onnistumisista.
Lukija joutuu haastamaan omat asenteensa, ainakin jos osaa sijoittaa tarinan 50v takaiseen aikaan. Nimihenkilö Tim on älyllisesti heikkolahjainen nuori mies, hieman tyyppiä Forrest Gump, sympaattinen, komea, lisäksi käsistään taitava, jopa esteettisesti lahjakas. Missään nimessä hän ei ole "sairas". Hän on vain erilainen.
Timiä on kohdeltu kaltoin, pilkattu, hän on saanut huonoa opetusta. Esimerkiksi lukutaito on jäänyt saavuttamatta. Mutta hän on fyysisesti upea, ilo silmälle, kaikille ystävällinen.
Toinen päähenkilö, Mary, on älykäs 45v ikäinen nainen, elämän kovassa taistelussa kouliintunut ja voittajana selvinnyt, suuren yrityksen kakkoshenkilö, toimitusjohtajan yksityissihteeri, hyvätuloinen ja siis varakas. Marystä on kehittynyt aseksuaalinen kyynikko. Miehet eivät kiinnosta, aineellinen vauraus on hänen elämänsä pääsisältönä... kunnes Tim eräänä aamuna kärrää betonia hänen talonsa edustalla. Tim lumoaa Maryn olemuksellaan. Mies on niin erilainen kuin kaikki naisen tapaamat miehet. Aluksi Mary teettää Timillä puutarhahommia. Vähitellen ystävyys syvenee.
Tarinan suuri taistelu tulee siitä, kun Timin vanhemmat yksi kerrallaan kuolevat. Timin kohtalo, odotusarvo loppuelämältä olisi huono, ellei Mary suuren sisäisen taistelun jälkeen olisi päättänyt naida nuoren, "kehitysvammaisen" miehen, joka voisi olla ikänsä puolesta hänen poikansa.
Teoksen ansio ei siis ole juoni, koska se on niin yksioikoinen, selkeä, yllätyksetön. Teoksen ansiona ovat pienten yksityiskohtien havainnointi, herkkä tutustuminen sekä Timin että Maryn sielunelämään. Syvälliset keskustelut viisaiden ihmisten, Maryn tuttujen kanssa. Ainoa "pahis" on Timin älykäs pikkusisko, joka on äärettömän mustasukkainen veljestään eikä alistu järkevään keskusteluun Maryn kanssa.
"Tim" edustaa sitä kirjallisuuden syvintä arvoa, jota minä haluan itsekin edustaa: aitoa sisältöä juonen kustannuksella. Inhoan juonen sekavuutta. Hyvässä teoksessa on sisällössä aina oltava jotakin hyvin poikkeuksellista: poikkeusihmisiä, poikkeusolosuhteita, syvää, filosofista ajattelua, tieteisfantaisia jo käsitteenä sisältää jotakin, joka ei kuulu "tylsään arkitodellisuuteen". Timissä päähenkilöt, molemmat ovat hyvin poikkeuksellisia, erittäin positiivisia, hyviä ihmisiä, vain niin erilaisia, kiinnostavia.
