keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Sankaruus on tiimityötä

Milja Ketomäen historiallinen romaani, "Hämeen Uro -perintö", 700-luvulta (ei siis 1700-luvulta!) kertoo tarinaa, joka tapahtumapaikkana on pääosin esihistoriallinen Häme, mutta paljon liikutaan muualla nyky-Suomen rannikoilla ja jopa Itämeren etelärannikolla. Juonen keskeisiä teemoja ovat Hämeen, siis Rapolan alueen, Vanajaveden kuninkuus ja veriset heimoristiriidat.

Kirja on paksuhko, yli 600 sivua, mutta tällaiset lukupaketit ovat nykyään melko yleisiä. Ensimmäisten kymmenien sivujen kuluessa päättelin, että teos olisi lähinnä seikkailutarina. Tarina alkoi suoraan vauhdikkailla taistelukuvauksilla ja taktisen ajattelun hehkuttamisella.

Pian kuitenkin vastaan tuli miellyttäviä rytminvaihdoksia, seesteisiä suvantoja, joissa pohdiskeltiin yhdessä syntyjä syviä. Tällainen ryöppyävien, hurjien koskien ja rauhallisesti soljuvien osuuksien tasapainoinen rytmitys jatkui koko teoksen ajan tasapainoisesti. Kumpiinkaan ei ehtinyt pitkästyä. Hyvä kirja vie mukanaan.

Päähenkilö, Uro, on hämäläistä "ylhäistä" syntyperää edustava nuori mies, joka on tietoisesti kasvatettu soturiksi usean isännän toimesta, lapsesta alkaen. Hänellä on monta isää. Ensimmäisenä oikea isä, toisena Hämeen kuningas Rapo, kolmantena taistelutaitojen opettaja ja henkivartija, daani Sverri, joka ilmeisesti oli pojalle kaikkein läheisin. Uro perii aivan alkusivuilla Rapolan mahtitilan, kuninkaan saadessa kaksintaistelussa surmansa. Uro on taitava, älykäs, mutta hieman liian nuori vaativaan tehtävään, heimonsa suojelemiseen. Siten romaani on merkittäviltä osin monitasoinen kasvukertomus ja kattaa ainoastaan yhden hieman runsaan vuoden, alkukesästä seuraavan vuoden keskikesään.

Eräs tarinan kantavista teemoista on toveruus, uskollisuus, uhrautuvuus, yhteistyö, riitoja kaihtamatta, niistä huolimatta. Teos pyrkii realismiin huolimatta siitä, että meidän tietomme 1300 vuoden takaisista ajoista ovat epävarmoja, perustuen arkeologisiin löytöihin (jotka aivan viime vuosina ovat muuttaneet vanhaa ajattelua) sekä tarinoihin Suomen alueelta ja erityisesti skandinaavisiin saagoihin. Aidosti historiallisia dokumentteja noista ajoista Hämeessä ei oikein ole. Minä kuitenkin pidän romaanin kuvauksia erittäin uskottavina, vaikka olen varma, että jos aikakoneella voisimme päästä katselemaan 700-luvun Hämeen elämää, yllätyksiä olisi paljon.

Päähenkilön, Uron modernit ajatukset yhteiskunnallisesta elämästä tuntuvat epätodennäköisiltä, mutta ei suinkaan mahdottomilta. Nuori mies on turhautunut monesta asiasta. Me ymmärrämme häntä, mutta aikalaiset tuskin ymmärsivät. Toisaalta Hämen käräjäperinne, hallintotapa, tuntuu kohtuullisen kehittyneeltä, vaikka koomisia tilanteita esiintyi siinä missä nykyajan parlamenteissakin. Nämä olivat keskeisiä juonen mausteita. Rapolan tilan sisäisen elämän dynamiikka jäi hivenen sumuiseksi, mutta looginen syy oli se, että kertojana toiminut Uro ei itsekään sitä täysin tajunnut ja tiedosti ongelman hyvin. Hän oli enemmän sotapäällikkö kuin isäntämies. Uro oli kuitenkin luontainen johtaja, hyvä delegoimaan tehtäviä muille. Johtamistaidon esimerkkilukemistona kirja voisi olla keskusteluja herättävä.

Hämeen paikallismaantiede on teoksessa vahvasti esillä. Minulla oli usein kartta esillä. Milja Ketomäki tuntee kotiseutunsa, mutta minäkin ole alueella viettänyt lapsuuteni kesiä, Ilmoilanselän rannalla. Tämä järvi mainittiin usein, mutta siellä ei juuri tapahtunut muuta kuin että viholliset, kveenit saapuivat sitä kautta, Vesijaon yli Päijänteeltä. Kirjassa puhutaan Pintelen ja Ilmoilanselän välisestä "kapeikosta", mutta minun ymmärtääkseni se oli tuolloin Kyllökoski. Ilmoilanselkä oli paljon Pintelettä korkeammalla. Kyllöjoki perattiin joskus historiallisena aikana ja koko yläpuolisen vesistön vedenpintaa laskettiin. Vanha rantaviiva näkyi hyvin Hekinniemessä, jossa vaarini mökki sijaitsi. Niemi oli 700-luvulla selkeästi saari.

Vesireitit ovat juonellisesti tärkeitä elementtejä ja minua hieman epäilyttää, selvittiinkö todellisuudessa eteläisistä reiteistä 20:n soutajan suurilla "viikinkialuksilla".  Vantaasta ehkä, mutta Kaartjärven kautta kulkeva reitti oli melko uskomaton. Tänä päivänä vain inkkarikanotti on mahdollinen. Olen itse kuusimetrisen merikajakin kanssa kokeillut vaikeimpia osuuksia ja ei se vain onnistu. Tietysti uomat ovat muuttuneet, mutta oletan haapioiden tai hyvin pienten uiskojen olleen se toimiva ratkaisu.

Toinen kysymys Kaartjärven reitissä on, että tarinan mukaan sieltä päästiin suoraan Rikalaan, Saloon. Minusta Kaartjärven ja Liesjärven välinen osuus oli tuolloin mahdollinen vain ja ainoastaan, jos väliin jäävät suuret suot olivat tuolloin vielä umpeen kasvamattomia, matalia järviä. Luontevampi reitti Kaartjärveltä meni lyhyenä veto-osuutena Punelialle, josta eteenpäin aina Lohjanjärvelle asti jokiosuudet olivat kohtuullisia. Tunnen niitä jonkin verran. Sieltä Mustionjokea ei ollutkaan pitkä matka merelle, mutta ei Rikalaan vaan Pohjaan. Tätä reittiä pidän hämäläisille tärkeänä. Sen historiaan liittyy Karjaa ja sen vetokannas, Lapträsk linnavuorineen ja Raasepori. Minusta Raaseporin nimi viittaa siihen, että ennen nykyistä kivilinnaa kalliosaarella on sijannut vanhempi hirsilinna, ehkä jo 700-luvulla.

Sotimisen, strategia-ajattelun, väijytysten, hämäysten lisäksi kirjan herkkua on nuoren miehen vuoroin tuskainen, vuoroin ekstaattinen rämpiminen naisten maailman ajattelussa. Uro piti itseään oikeudenmukaisena, oli kannattavinaan sukupuolten tasa-arvoa ja yritti sitä ihan oikeasti edistää, mutta itse oli käsittämättömän sokea omalle kaksinaismoraalilleen. Oliko naisten ja miesten yhteiskunnallinen ero kristinuskoa edeltävällä ajalla noin jyrkkää? Todella?

Onhan tarinassa vahvoja naisia, topakoita emäntäpiikoja ja emäntiä, mutta heillä ei ollut "juridisia omistusoikeuksia" mihinkään. Olipa kaksi oikeaa "amatsoniakin" miekkaa heiluttamassa, mutta he olivat poikkeuksia. Olin riemussani, kun toinen heistä, melko tarinan lopussa, oli nimeltään Selja!!!

Uskonnollinen ajattelu, yhteys jumaliin, haltioihin ja esi-isiin sekä aivan varovainen kristinuskon vilahtelu kuvioissa olivat tärkeitä ajattelu- ja toimintamalleja, loitsuineen, rukouksineen ja pienine ja suurempinekin uhreineen. Romaanilla on fantasiaulottuvuuskin, koska Uro sai usein vastauksia mystisiin yhteydenottoihinsa. Henkimaailma oli aidosti mukana arjessa ja taisteluissa, ei vain opittuina rituaaleina. Hienoista loitsuista oli paljon näytteitä.

Kirjan huumori oli ronskia, usein henkilökohtaisuuksilla piikittelyä ja seksististä heittelyä. Oletan sen vastanneen todellisuutta. Milja Ketomäki ei asiaa kaunistellut vaan toi rehevästi esiin.

Jos historiallinen romaani genrenä ja Suomen alueen esihistoria kiinnostavat, tätä teosta ei kannata jättää väliin. Se imaisee mukaansa!  Sisällön runsaista yksityiskohdista voi aina keskustella...

Elokuvan, kansainvälisen, englanninkielisen, tarinasta kannattaisi tehdä.






1 kommentti: