Löysin Inkoon Galleria
Caraiasta pienen ilonaiheen, Carina Wolff-Brandtin kirjan:
”Vinden vänder
pä Trollskär”. On
kuitenkin hieno
asia, että en löytänyt tätä ”lastenkirjaa” jo esim. neljä
vuotta sitten. Se olisi saattanut vaikuttaa liikaa omiin tuotoksiini.
Löydön
arvo on siinä, että tarina kertoo saariston tontuista, sijoittuen
jonnekin ehkä 1800-luvun lopun aikaan ja Saaristomeren tai läntisen
Suomenlahden ulkosaaristoon, fiktiiviseen Trollskärin saareen. Tämän
nimisiä varmaan löytynee oikeastikin, minun Tomteskogiani ei taida
olla.
Carinan
tontut ovat melko tarkasti kansanperinteen mukaisia ja hän antaa
kirjan lopussa listan lähteitä: Finlands
svenska folkdiktning VII. Folktro ock Trolldom 1. - 4.
Ruotsinkielinen
teos oli minulle melko helppoa luettavaa. Kirja on kai nimellisesti
tarkoitettu lapsille, tyyli on sen mukainen, kieli sujuvaa,
yksinkertaista mutta eloisaa.
Kuitenkin sisältö
tarjoaa aikuista
kiinnostavan kuvauksen yksinäisestä, omavaraisesta
kalastajaelämästä pienellä saarella yli sata vuotta sitten.
Omavaraistalouteen ja selviytymistaitoihin perehtyvät aikuiset
löytävät paljon jännittäviä
yksityiskohtia.
Hakemalla
löytää kyllä yhteistä aidon kansanperinteen ja minun tonttujeni
kanssa, mutta eroja on lopultakin paljon.
Trollskärin fantasiatonttu
on selkeästi satuolento. Fantasian paino kasvaa kirjassa loppua
kohti. Tontulla on paljon enemmän mystisiä taitoja kuin minun
tontuillani, jotka ovat enemmän
scifitonttuja kuin fantasiatonttuja. Minun
tonttuni ovat
ihmiseen verrattuna pieniä, hieman alle meidän napaamme ulottuvia,
mutta Carinan tontut ovat vielä pienempiä, hieman yli
polvenkorkuisia.
Carinan
tontut elävät hienostunutta elämää
salaisissa mökeissään, käyttävät tulta (mökin savupiippu on osa juonta), lukevat ja kirjoittavat
sekä tietysti tarkkailevat ja ennen kaikkea auttavat ihmisiä.
Tarinan juonen runko on luonnollisesti
ihmisen ja tontun täyden yhteyden uudelleen solmiminen sukupolvien
katkoksen jälkeen.
Kirjan
parasta antia ei minulle ehkä ole tontun olemus vaan taitavan,
luonnonläheisen saaristolaiselämän, kirjan pieneen kokoon
verrattuna, hyvin tarkka kuvaus: ruuan ja tarvikkeiden hankkiminen,
säilöminen, riskien hallinta, maailmankuva,
sukupolvien ketju. Ulkomaailma pääsee mukaan mitättömän vähän.
Tarinan päähenkilö ei juuri huomaisi esim. Suomen itsenäistymistä
tai kansalaissotaa. Tilannetta voisi verrata Kultarinnan Erikin
talveen tunturissa: ”kaukana kavala maailma”.
Tekeillä
olevaan (työnimi ”Keijukirja”) dystopiatarinaani Carinan hieno
kirja varmaankin jollakin tavalla vaikuttaa, eteenkin omavaraisuuden
yksityiskohdat, sen jälkeen kun ulkomaailma on romahtanut ja
yhteyksiä muihin selvinneisiin ihmisiin ei ole.