Nadian ihmeelliset löydöt onnen ja onnettomuuksien olemuksesta

Hieno juttu, että Andrei Pajanne julkaisi uuden teoksen näin pian edellisen, "Autuaiden saaren" jälkeen. Ja ihan oikein, "Nadia, onnetar" jatkaa sillä henkevän tieteisfantasian linjalla, josta ainakin juuri minä pidän ja nautin.

Kirja on ohuempi kuin edellinen järkäle, jopa lyhyehkö, mutta painavaa sisältöä täynnä. Jos "Autuaiden saari", jota nimitin "Andreaksen ilmestykseksi", jätti esittämäänsä monimutkaiseen maailmankuvaan lukijalle paljon avonaisia kysymyksiä, Nadia pyrkii esittämään kirjan ohuudesta huolimatta melko perusteellisen ja huolella hiotun sanoman, kosmologian ja henkisen "totuuden". Tarinan ei tosiaankaan voi väittää loppuvan kesken vaan, erityisesti päättäminen on tehty huolella.
Kirja kertoo päähenkilön elämäntarinan alkaen nuoresta pikkutytöstä... no, en kerro enempää. Jospa luonnehtisin tätä teosta vaikkapa "Nadian ilosanomaksi".

Minä pidän J.S.Bachin musiikista. Sille on tunnetusti ominaista "ankara rakenteellisuus ja logiikka", josta kaikki eivät nauti. Minä nautin. Minä olen löytäväni sekä "Autuaiden saaren" että "Nadia, onnettaren" juonellisessa ja käsittelyn kaaressa sellaisen systemaattisen, huolella harkitun rakenteen, jollaista ei usein fiktiossa tapaa. Menettely ei tee sisältöä mitenkään ennalta arvattavaksi, vaan helpottaa kokonaisuuden hahmottamista. Perinteisissä saduissa sovelletaan usein systemaattista rakenteellisuutta toimivana tehokeinona. Kirjan sanoma on melkoisen monimutkainen omaksuttava, eli se, että rakenne tietokirjojen tapaan tukee sisältöä, on mielestäni hyvä, lukijaa palveleva asia.
Pajanteen kirjalliselle tyylille on mielestäni ominaista myös taidemusiikin kaltainen dynamiikka. Kirjassa vuorottelevat mukaansa tempaavat tapahtumakulut ja toisaalta voimakkaat fortissimot, jotka on hyvä lukea rauhallisesti keskittyen sekä nautiskellen dramaattisesta kielestä ja aforisminomaisista totuuksista. Nadian elämä ei todellakaan ole mitään kevyttä musiikkia vaan syvällistä draamaa.

Kirjan sisällöllisen rakenteen voisi jakaa kolmeen osaan: (1) Nadian kehitystarinaan onnen ja onnettomuuksien vuorotellessa. (2) Nadian ihmeelliseen seikkailuun kosmisissa todellisuuksissa (3) Täydentävään yhteenvetoon ja huimaavaan lopputulemaan. Kirjan syvällinen henkinen sanoma rakentuu pikkuhiljaa, vähitellen tiivistyen ja tarkentuen loppua kohti. Kosminen ajatusrakennelma voi oikeastaan olla läkähdyttävä ymmärrettäväksi, jos ei ole ennestään tottunut vastavanlaisiin esityksiin, jos kaikki todella on lukijalle uutta.  Nadian henkiset löydöt yhdistävät ikivanhat mystiikan esoteeriset opit sekä modernin kosmologian ja kvanttifysiikan. No, siellä täällä otetaan pieniä kaunokirjallisia vapauksia tieteellisten, todettujen lainalaisuuksien tulkinnoissa, mutta kokonaisuus, lopputulos on hyvin kiinnostava ja kaunis. Ainoa minua enemmän häiritsevä asia on ajan käsitteen pidättyminen "newtonilaisessa fysiikassa" jopa ajatuksen liikkuessa multiversumeissa. Käsite "ikuisuus", ajattomuus, todellisuuden perustana ikään kuin näyttää puuttuvan mallista. Tai sitten minulta jäi jotakin ymmärtämättä. Kaunokirjallista nautintoa tämä ei tietenkään paljoakaan häiritse.

"Nadia, onnetar" sisältää monia episodeja, joista erityisesti nautin. Eräs niistä oli "kosmisten seikkailujen" metsäkohtaus. Itse koen metsän hyvin paljon juuri kuvatulla tavalla. Toiset upeat jaksot olivat musiikin esittämistä ja kuuntelemista kuvaavat osuudet. Ne kouraisivat syvältä. Kaiken kaikkiaan loppua kohti alkoi tihentyvästi tulla vastaan kohtauksia, herkkiä tilanteita, joissa lukija joutui kuivaamaan oman silmäkulmansa ja ehkä pitämään pienen tauon, että silmillä taas näki tekstin.

Mikä teoksessa on parasta? Ehdottomasti monet syvälliset keskustelut, ennen kaikkea Nadian ja Marian väliset. Mitä sitten jäin kaipaamaan? Jos jotakin pitäisi keksiä, niin ehkä ennen varsinaisen tarinan kronologista alkua kertomuksen, minkälaisten omien kokemustensa kautta Nadia aivan pikkutyttönä tuli siihen tulokseen, että maailma on hänen luomansa.

Trollskärin tonttu ja kalastajagubbe

Löysin Inkoon Galleria Caraiasta pienen ilonaiheen, Carina Wolff-Brandtin kirjan: ”Vinden vänder pä Trollskär”. On kuitenkin hieno asia, että en löytänyt tätä ”lastenkirjaa” jo esim. neljä vuotta sitten. Se olisi saattanut vaikuttaa liikaa omiin tuotoksiini.

Löydön arvo on siinä, että tarina kertoo saariston tontuista, sijoittuen jonnekin ehkä 1800-luvun lopun aikaan ja Saaristomeren tai läntisen Suomenlahden ulkosaaristoon, fiktiiviseen Trollskärin saareen. Tämän nimisiä varmaan löytynee oikeastikin, minun Tomteskogiani ei taida olla.

Carinan tontut ovat melko tarkasti kansanperinteen mukaisia ja hän antaa kirjan lopussa listan lähteitä: Finlands svenska folkdiktning VII. Folktro ock Trolldom 1. - 4.

Ruotsinkielinen teos oli minulle melko helppoa luettavaa. Kirja on kai nimellisesti tarkoitettu lapsille, tyyli on sen mukainen, kieli sujuvaa, yksinkertaista mutta eloisaa. Kuitenkin sisältö tarjoaa aikuista kiinnostavan kuvauksen yksinäisestä, omavaraisesta kalastajaelämästä pienellä saarella yli sata vuotta sitten. Omavaraistalouteen ja selviytymistaitoihin perehtyvät aikuiset löytävät paljon jännittäviä yksityiskohtia.

Hakemalla löytää kyllä yhteistä aidon kansanperinteen ja minun tonttujeni kanssa, mutta eroja on lopultakin paljon. Trollskärin fantasiatonttu on selkeästi satuolento. Fantasian paino kasvaa kirjassa loppua kohti. Tontulla on paljon enemmän mystisiä taitoja kuin minun tontuillani, jotka ovat enemmän scifitonttuja kuin fantasiatonttuja. Minun tonttuni ovat ihmiseen verrattuna pieniä, hieman alle meidän napaamme ulottuvia, mutta Carinan tontut ovat vielä pienempiä, hieman yli polvenkorkuisia.

Carinan tontut elävät hienostunutta elämää salaisissa mökeissään, käyttävät tulta (mökin savupiippu on osa juonta), lukevat ja kirjoittavat sekä tietysti tarkkailevat ja ennen kaikkea auttavat ihmisiä. Tarinan juonen runko on luonnollisesti ihmisen ja tontun täyden yhteyden uudelleen solmiminen sukupolvien katkoksen jälkeen.

Kirjan parasta antia ei minulle ehkä ole tontun olemus vaan taitavan, luonnonläheisen saaristolaiselämän, kirjan pieneen kokoon verrattuna, hyvin tarkka kuvaus: ruuan ja tarvikkeiden hankkiminen, säilöminen, riskien hallinta, maailmankuva, sukupolvien ketju. Ulkomaailma pääsee mukaan mitättömän vähän. Tarinan päähenkilö ei juuri huomaisi esim. Suomen itsenäistymistä tai kansalaissotaa. Tilannetta voisi verrata Kultarinnan Erikin talveen tunturissa: ”kaukana kavala maailma”.

Tekeillä olevaan (työnimi ”Keijukirja”) dystopiatarinaani Carinan hieno kirja varmaankin jollakin tavalla vaikuttaa, eteenkin omavaraisuuden yksityiskohdat, sen jälkeen kun ulkomaailma on romahtanut ja yhteyksiä muihin selvinneisiin ihmisiin ei ole.

Mikä ihmeen juoni? Murakami: "Sputnik-rakastettuni"

Takakannen mainosteksti, Guardian: "En oikein tiedä, mistä Murakamin säpsähdyttävä romaani kertoo..."

Kommentti lausuu oleellisen. Tarina seilaa ja saa yllättäviä, mystisiä käänteitä, oikein johtamatta mihinkään varmaan tulokseen. Kai tämä on tyypillistä Murakamia, Sputnik on vasta kolmas lukemani hänen teoksensa. Juonen kummallisuudesta, onko se edes juoni, huolimatta kirja lumoaa. Tarinan mystiset käänteet saavat sisäisiä vertailukohtia henkilöiden kertomissa oudoissa tarinoissa ja kokemuksissa, unissakin. Murakami ei paljon yritä löytää loogisia selityksiä, lopullisia sellaisia, oudoille tapahtumille. Hänen romaaninsa mystiikka ei ole tavallista fantasia, jossa yleensä on jonkinlainen logiikka.

On kai tavallista, että nykyisin kirjailijat jättävät lukijalle paljon omaa työtä. Tätä olem purnannut ennenkin. Lukija saa mielessään yrittää parhaansa mukaan paikata mustia aukkoja ja usein keksiä kirjalle oman lopun kertojan hatarien vihjeiden pohjalta. Tällä tarinalla melkein on loppu, mutta ei aivan. Murakami kangistui kalkkiviivoilla. Ehkä ratkaisu edusti jonkinlaista sisällön tasapainon estetiikan hienosäätöä, en tiedä. Ihan lopppuun asti vieminen olisi ollut tylsää yliselittämistä? Näinkö nykyään ajatellaan?

Kerronta on pääosin herkkää, kaunista, monitasoista kirjan henkilöiden elämän sisältöjen syväanalyysia. Tässä Murakami on mestari. Vierastan tylsää ihmissuhdevellontaa ja tämä ei todellakaan ole sitä, ainakaan useimmiten. Kaikki henkilöt ovat mielestäni selväpäisiä, eivät mielenterveys- tai persoonallisuusongelmaisia. He ovat vain ihan tavallisten elämän kovien kohtaloiden kohtuullisesti vammauttamia, silti edelleen toimintakykyisiä. En pidä tarinoista, joissa sekopäät kiusaavat toisiaan eri tavoin. Tässä teoksessa ei sellaista tapahdu. Asetan vastakohdaksi nyt vaikkapa Jussi Valtosen finlandiavoittajateoksen, jonka ansiot olivat aivan toisaalla masentavasta sekopäiden toilailuista huolimatta.

Kiinnostava ulottuvuus kirjassa on aloittelevan kirjailijan vaikeuksien analyysi. Tunnistan omakohtaisia seikkoja ja ehkä siinä yhteydessä Murakami antaa jonkinlaisen selityksen myös omalle tyylilleen luoda kirjan sisäinen rakenne, "juoni".

Haruki Murakami, Kafka rannalla

Olen viitannut tähän kirjaan useampia kertoja. Siten on jo aika kertoa siitä hieman lähemmin.

Tiedostan oman kirjallisen ilmaisuni puutteita ja siksi osaratkaisuna koetan lukea keskittyneesti kirjoja, jotka ovat sekä laadukkasti kirjoitettu ja lisäksi aihepiiriltään ja käsittelytavaltaan kiinnostavat minua. Olen hyvin nirso! Haruki Murakamin "Kafka rannalla" on eräs teos, joka erinomaisesti täyttää kriteerini. Kanteen painettu:  Kirkus Reviews: "Mestariteos. Nobelin arvoinen." on silti liioittelua. On se mestariteos, mutta niitä on niin paljon, että ei parhaat oikeuttavat nobeliin. Ei kai sentään ihan Murakamin Kafka?

Kirja on lähinnä tyylikäs fantasiaa, joka sijoittuu tämän päivän japanilaiseen nykytodellisuuteen lukuun ottamatta taustatarinaa, joka kertoo toisen päähenkilön mystisestä vammautumisessa toisen maailmansodan loppuviikkoina. Ajatusmaailma minun ymmärtääkseni edustaa japanilaista, shintolaisuudesta periytyvää ajattelua herkällä, soveltavalla, jopa kauniilla tavalla: lukunautintona.

Teos kertoo kaksi tarinaa, jotka muutaman kerran sivuavat toisiaan. Tarinoiden päähenkilöt eivät muistaakseni koskaan tapaa (luin teoksen viime keväänä), mutta heidän toimillaan on keskinäinen vaikutus.

Ensimmäinen tarina kertoo vanhasta, kehitysvammaisesta miehestä, Nakatasta, joka loukkaantui lapsena mystisellä tavalla. Vamman vastapainoksi hän sai kyvyn keskustella kissojen kanssa ja oudon, intuitivisen päätöksentekokyvyn. Niiden kahden avulla hän on selvinnyt kovassa maailmassa. Tarina on mystinen, jännittävä, surrealistisia ja koomisiakin aiheita sekä henkilöitä sisältävä. Muoto on pääosin "road story".

Toisen tarinan päähenkilö, on Kafka, 15-vuotias poika, joka karkaa kotoaan syntymäpäivänään. Hänellä on viisas sivupersoona, Varis, joka esiintyy lähinnä tarinan alussa ja lopussa. Kafkan tarina on syvällinen löytöretki pojan omiin kasvukipuihin, seksuaalisuuteen, synkkään lapsuuteen, jota varjostaa mielipuoli taiteilijaisä ja arvoitukselliseen perhetaustaan. Ketä ovat hänen kadonneet äitinsä ja siskonsa? Tarinaa värittää kulttuuriaiheiset keskustelut kiehtovan tuttavuuden, Oshiman kanssa, joka auttaa paljon karkulaista. Lisäksi käydään pariin kertaan erikoisessa paikassa, japanilaisessa vuoristomajassa, eräänlaisella kesämökillä. Suomalainen nauttii tästä kuvauksesta.

Nakata saa auttajakseen Hoshinon, joka on sympaattinen rekkakuski, terve, nuori mies, mutta ei älyn jättiläinen hänkään, jyrkkänä vastakohtana Kafkan ja Oshiman hienostuneille dialogeille. Nakatan ja Hoshinon seikkailu on riemastuttavaa ja koukuttavaa. Mitä vaan voi tapahtua fantasian hengessä.

Kafkan pakomatka on pääosin edustaa reaalitodellisuutta lukuun ottamatta alkupuolen mystistä törmäämistä Nakatan todellisuuteen, ei vanhaan mieheen itseensä, ainakaan reaalisesti. Lopussa sen sijaan Kafka tekee ihmeellisen, surrealistisesti kuvatun fantasiamatkan, en kerro minne, mutta hän palaa sieltä.

Nakata ja Hoshino suorittavat epäselvän, mystisen tehtävänsä ja Kafka löytää, ainakin osittain, ratkaisuja omaa menneisyyttään, jopa edellistä elämäänsä koskevaan kysymykseen ja kysymyksiin. Tietysti ennenkaikkea kyseessä on kasvutarina. Poika aloittaa uuden elämän astetta aikuisempana.

Teoksen suuria ansioita ovan koukuttavuus, vaihtelevuus, selkeä kieli, kaksi toisiaan täydentävää, erilaista tarinaa ja todellisuutta, kulttuuriystävällisyys, niin länsimaisen kuin japanilaisen kulttuurin suhteen, ihanat, rakastettava henkilöt, Kafkan hirviöisää lukuunottamatta.

Tietysti teos on ennenkaikkea viihdettä, mutta parasta mahdollista, ei hömppää.

Sitten luin toisen Murakamin teoksen: Värittömän miehen vaellusvuodet. Jo nimi oli masentava, itse tarina on alusta loppuun masentava, "syvällistä ihmispsyken ja ihmissuhteiden analyysiä", ei yhtään mitään muuta. Se ei pätkääkään koukuttanut ja olisin jättänyt kesken, ellei Murkami olisi niin loistava kirjoittaja. Jaksoin pusertaa loppuun ja petyin juoneen. Kirjan sanoma voi olla, että kaikki nykyajan ihmiset ovat enemmän tai vähemmän henkisesti vammautuneita. Toiset siitä huolimatta selviävät, toiset eivät: sattuma ratkaisee. Minua tällainen ei kiinnosta. Ei paljon lohduta, että päähenkilö vierailee Suomessa, suomalaisella kesämökillä, jossakin Vanajaveden rannalla, ehkä.

2014 finlandiavoittaja: Jussi Valtonen, "He eivät tiedä mitä tekevät"

Kerron vaikutelmiani tästä hienosta kirjasta. Jos et ole lukenut kirjaa ja aiot lukea sen, niin lopeta tämän minun bloggaukseni lukeminen tähän ensimmäiseen kappaleeseen, sillä käsittelen lopussa tarinan lopettamisen periaatteita ja kerron tämän teoksen lopusta. Oletan, että "He eivät tiedä mitä tekevät" voitti erityisesti sisältönsä monipuolisuuden vuoksi. Romaanin keskeinen sanoma on, että me elämme tuskastuttavan monimutkaisessa maailmassa (vrt. toisen blogini otsikko), jossa rehellinen ihminen ei voi löytää mustavalkoisia arvoja ja tapoja elää. Me emme tiedä mitä teemme, emme tajua tekojemme seurauksia. Valtosen teos sisältää valtavasti tietoa nykymaailmasta. Jos Mark Twainin "Huckleberry Finnin seikkailujen" yksi päähenkilöistä oli Missippi-joki, 2014 finlandiavoittajan vastaavassa roolissa on internetin sosiaalinen meedia. Voisin kovin paljon liikaa lupaamatta väittää, että luettuasi tämän kirjan katsot maailmaa hieman eri silmin. Mutta eikö se ole eräs kaunokirjallisuuden tehtävistä?

Jussi Valtonen on psykologi. Minulle se näyttäytyy kirjalijan siviiliammattina taakkana. En pidä ylipsykologisoimisesta, henkilöiden sielunelämän patologisoiminen on minulle lukijana raskasta. Ehkä käytän sanaa liioitellusti, mutta teoksen kaikki kolme päähenkilöä ilmenivät tarinassa enemmän tai vähemmän vaikeina, neuroottisina tapauksina. Ehkä Valtonen oikaisisi minulle, että he kaikki silti mahtuivat tavallisen, mieltään terveen ihmisen raamiin. Tällaisia me muutkin olemme, ainakin meistä suurin osa. Psykologikirjailijalle 100% terve ihminen on varmaankin vähän kiinnostava "ohut persoonallisuus". Mutta kun Joe, Alina ja Samuel eivät minun mielestäni olleet edes 70% "normaaleita". Joe on täysipäisin. Kirjailijan tehtävä oli saattaa lukija ymmärtämään heitä kaikkia, asettua jokaisen asemaan. Minä en ihan aina kyennyt siihen, siis empatiaan, mutta aika lähelle pääsin. Valtonen osaa kyllä tämän puolen ammattialueensa, mutta ihmissuhdesisällön takia en tähän kirjaan tarttunut.

Minä aloitin tämän kirjan lukemisen siksi, että se toisena teoksena finlandiaehdokkaista aihepiirinsä puolesta kiinnosti minua. Olisin lukenut sen vaikka se ei olisi voittanutkaan. Niitä loppuja teoksia en aio koskaan lukea, vaikka vaimoni juuri eilen sai erään syntymäpäivälahjaksi, ei minulta. Olen melko nirso. Valtosen romaani sijoittuu nykyaikaan tai melko lähitulevaisuuteen, siis tarinan tapahtumien viimeiset kuukaudet. Tarinan aikajänteen symbolisenä kehyksenä ovat 20-vuotiskaskaat, heinäsirkat, jotka tekevät valtavan massaesiintymisen 20v välein, kirjan alussa ja lopussa. Se kirjan sisältö, jota minä erityisesti arvostan, on analyysi nykyajastamme ja lähitulevaisuudesta, sen ilmiöistä, uhista, lupauksista, ihmisten elämän muuttumisesta, yhteiskunnan muuttumisesta, salaliitoista, yhteiskunnallisesta juonittelusta, idealismista, kyynisyydestä, arvojen ristiriidoista, uusimman teknologian hämmentävistä ja ennalta arvaamattomista vaikutuksista.

Eräs kirjan keskeinen ilmiö, joka tosin ei merkittävästi vaikuta itse juoneen, on mystinen iAm-laite. Se on nettipääte, joka kytkeytyy suoraan aivokuoreen noninvasiivisesti kallon läpi (!) pienten korvien taakse sijoitettavinen elektrodien kautta. Oman ymmärrykseni mukaan pidän tätä lähinnä fantasiana. Itse laitteen suorituskyky ja sen intuitiivinen käyttöliittymä ovat juuri ja juuri uskottavia, mutta aivoyhteys ulkoisesta elektroniikasta olisi todellisuudessa tehtävä kirurgisesti asennettavilla implanteilla, jotka sijoitetaan kalloluun alle, aivokuoren pinnalle. Kallon läpi ei esimerkiksi tarinassa kuvattua videosignaalia mitenkään pysty reaalitodellisuudessa siirtämään galvaanisilla elektrodeilla. Implantinkin olisi oltava suoraan yhteydessä satojen miljoonien neuroonien kanssa, koska aivojen toimintaperiaate on hajautettu, rinnakkainen ja harvaa koodausta käyttävä. Mutta muuten laite voisi olla todellisuutta lähivuosikymmeninä, jos implantit asennetaan paikalleen esim nanorobottikirurgian avulla.

iAm lukee siis ajatuksia ja näyttää käyttäjälle kaikenlaisia tietoja ennen kuin ihminen itse edes tiedostaa haluavansa sellaisia nähdä. Se on superkehittynyt nettiselain. Tuloksena on addiktio, joka on teholtaan aivan eri luokkaa kuin tämän päivän nettiriippuvaisuus. Samalla laite tarjoaa vaarallisen mahdollisuuden vaikuttaa suoraan suurten ihmisryhmien ajatteluun esim. kaupallisesti ja poliittisesti. Tällaiseen olemme jo kovaa vauhtia menossa.

Tarinan keskeinen teema ovat eläinten oikeudet ja aivotutkimuksen (ja kaikki muutkin) eläinkokeet. Valtonen kertoi radiossa lukeneensa aihetta filosofisesti ja eettisesti käsittelevän kirjan ja muuttaneensa tämän seurauksena kirjan sisältöä laajalti, kirjoittaneensa uudelleen. Minä oletin, teoksessa siis käytäisiin perusteellisia keskusteluita asiasta, mutta näin ei ole tilanne. Kiistat ovat jupas-eipäs-tasoa: "Te ette oikeasti tajua mistä puhutte!" "Kiitos samoin!" Olin pettynyt!

Toinen teema on amerikkalaisen isän ja suomalaisen pojan vaikea suhde. Isä laiminlyö yhteyden ylläpitämisen Atlantin yli eikä poikakaan aktiivisesti yritäkään käynnistää vuoropuhelua, vaikka kouluiässä onnistuu kerran saamaan ohimenevästi toimivan yhteyden sähköpostin kautta. Kaikki on lopulta lähinnä saamattomuuden ja väärinkäsitysten summaa. Poika uskoo isänsä hylänneen hänet niin kuin tämä jossakin määrin tekeekin.

Kolmas teema on akateemisen maailman raakuus, ahdistavuus ja koukuttavuus. Neljäs teema on yritysten tarve vaikuttaa kaikkeen epäterveitä, kieroja menetelmiä käyttäen. Kun sitten aikuisen Samuelin ja hänen amerikkalaisen ystävänsä idealistinen maailman ja eläinten olojen parantamiseen tähtäävä joukkovoimainen lobbaus onnistuu saamaan yllättävän voiton, tuhoamaan pahan ylikansallisen korporaation, nuorten toiminta demonisoidaan tiedonvälityksessä, Joelle hänen poikansa mustamaalataan psykopaattiseksi terroristiksi, joka on tulossa tappamaan koe-eläimiä käyttävän tutkijaisänsä ja tämän perheen. Nuorten lakia noudattava, väkivallaton toiminta lopetetaan aseellisen iskuryhmän toimesta.

Jussi Valtonen käsittelee näitä teemoja, pääteemaa, eläintensuojelua lukuunottamatta, asiantuntemuksella ja koukuttavasti. Tämä on kirjan parasta, nautittavinta sisältöä. Tunnelma tiivistyy loppua kohti. Kirjaa on vaikea laskea käsistään. Kirjan alkupuolen junnaava ihmissuhdesekoilu sen sijaan oli minulle raskasta ja tylsää luettavaa, sekopäiden itsekästä toilailua, jota Valtonen vielä pitkitti. Hänen kirjallinen tyylinsä on värikästä, elävää, pystyisinpä itse joskus lähellekään, mutta miehekästä ja usein pitkiä virkkeitä suosivaan. Ei esim. Anni Kytömäen tapaan kaunista, herkkää, pienipiirteistä.

Kirjan loppupuolella häiritsee ultratiivis aikahyppyjen käyttö, joka tietysti on lukijan jännitystä pitkittävä tehokeino. En arvosta sitä. Se on fuskaamista! Buu!

Sitten se kirjan loppu, yleensäkin nykyaikaisten kirjojen loput. Miksi niiden on useimmiten jäätävä epäselväksi? Onko se "tyylikästä"? Kuoliko Samuel? Hän sai kolme osumaa pistoolista, mutta ilmeisesti eivät tappaviin paikkoihin, näin ehkä annetaan ymmärtää. "Lukija saa itse päättää!" on ilmaus, josta en pidä. Yleensä miksi päähenkilöiden pitäisi kuolla kuten typerissä oopperoissa ja antiikin hienossa tragedioissa. Kuolema tietysti tuo tarinaan maanläheisyyttä, mutta jättää tarinan lopussa pahan jälkimaun. Olenko minä lapsellinen? Ok, en häpeä. Minun tulkinnassani Samuel vietiin pillit soiden teholle ja kuntoutui sairaalasta vasta puolen vuoden kuluttua, ei vielä kahden kuukauden kuluttua, kuten tarinassakin vihjaillaankin.

Anni Kytömäen Kultarinnan epäselvän lopun hyväksyn, jos hän lupauksensa (?) mukaan joskus kirjoittaa jatko-osan, muuten murjotan asialle pysyvästi. Eowyn Iveyn (lokakuun bloggaukseni) Lumilapsi-tarinassa on symmetriavirhe loppuratkaisuun liittyen. Lapsi syntyi fantasianomaisesti lumesta noin kymmenvuotiaaksi: saapuvia jalanjälkiä ei ollut. Silti hänelle myöhemmin esiteltiin reaalivanhemmat ja taustatarina, joka oli ristiriidassa fantasiasyntymän ja muunkin salaperäisen olemuksen kanssa. Loppuratkaisuussa hän lähti, katosi nuorena aikuisena, äitinä, yhtä salaperäisesti kuin lapsena ilmestyikin. Minulle tässä on kauneusvirhe, joka jättää pahaa makua. Kirjailija on taas "nykyaikaisesti" jättänyt lukijalle toivonpilkahduksen lopettamalla kirja mainintaan "ensilumen satamisesta". Ehkä Faina palisi? En arvosta tällaisia salaperäisyyksiä juonen keskeisissä kulminaatioissa. Lukijalle, minulle sekä Ivey että Valtonen antavat aivan tarpeeksi muutakin visualisoitavaa ja pohdiskeltavaa kirjojen hienossa sisällössä. Miksi en voi saada myös hyvää, makeaa jälkimakua, kuten esim. Murakamin upeassa "Kafka rannalla" kirjassa, josta kerron jossakin vaiheessa. Viimeksi mainitun sijaan Murakamin "Värittömän miehen vaellusvuodet" sen sijaan jättää taas inhottavasti, "nykyaikaisesti" tarinan auki: Miksi Sara käyttäytyi niin kuin käyttäytyi? Miksi Tsukuru ei vastannut puhelimeen? Tekikö Tsukuru lopuksi itsemurhan? Minulle jäi paha maku.