Pietolan tytöt

Julkaisen oman "finlandiapalkintoni", joka minulla tarkoittaa tänä vuonna lukemistani kirjoista vaikuttavinta. Se ei ole uutuuskirja, ei todellakaan, vaan vuodelta 1892: Heikki Meriläinen: "Pietolan tytöt." Kilpaili tasaveroisesti Kaari Utrion Yksisarvisen kanssa ja minun päässäni voitti.

"Pietolan tytöt" on "Seitsemän veljeksen" inspiroima muunnelma kertoen yhdeksästä siskoksesta, jotka panevat paremmaksi kuin Jukolan veljekset. Takakannessa Markku Eskelinen luonnehtii sanoilla "...esifeministinen utopia, omavaraisen, neuvokkaan, aikansa sukupuoliroolit nurinniskoin kääntävän naisyhteisön vuosikymmenien mittainen selviytymistarina." Siinähän se on oleellinen tiivistetysti.

Teos oli viime vuoden kesällä, 2015, radion jatkoluentana ja siitä innostuin hankkimaan kirjan itselleni. Radiosta kuulin vain pienen osan jaksoista eikä häirinnyt lukemista. Teos sisältää useita Seitsemän veljeksen juonellisia elementtejä, mutta eri järjestyksessä ja uudelleen muotoiltuna, usein eri lopputuloksella. Kirjassa ei mainita vuosilukuja, mutta 1867-68 nälkävuosien yksityiskohtainen kuvaus auttaa sijoittamaan tarinan alun jonnekin 1830-luvun alkuun, ehkä, en viitsi laskea vuosia, vaikka se olisi mahdollista. Tarina päättyy samantyylisesti kuin Jukolan veljesten tarina, ehkä joskus 1885 tienoilla, vajaan vuosikymmenen ennen kirjan kirjoittamista. Minä arvaan, että Pietolan talo sijaitsi jossakin koillisessa Keski-Suomessa.

Tarinasta ei voi mielekkäästi kertoa vertaamatta sitä esikuvaansa. Heikki Meriläinen on huomattavasti Aleksis Kiveä pikkutarkempi ajan ja elämän kuvaaja ja varmaan aikalaisarvostelijoille tämä oli sukupuoliroolien radikaalin kyseenalaistamisen lisäksi liikaa. Esimerkiksi hirsirakentamisen ja uunin muurauksen yksityiskohtainen kuvaamien ei oikein varmaan siihen aikaan kuulunut kaunokirjallisuuteen. Nyt toivottavasti tyylirajat ovat väljemmät. Kirjassa on valtavasti sananparsia, sananlaskuja, pieni osa tuttuja, suurin osa täysin uusia. Koin ne herkullisina, tekisi mieli koota ne talteen! Kieli sisältää suuren määrän murresanoja, mitkä jäivät epäselväksi, mutta harvoin ne tärkeää ymmärtämistä haittasivat, tyylikeinona maistuivat hyvältä suussa.

Pietolan tytöt ovat sankareita, voimakkaita naisia, joiden usko omiin mahdollisuuksiinsa kasvaa tarinan edistyessä, vuosikymmenien kuluessa. Kuten oli tilanne impivaaralaisten suhteen, alussa heille naurettiin, lopussa heitä ihaltiin. Ajan yhteiskunnalliset suhteet ja epäoikeudenmukaisuudet, erilaisia kuin nykyisin, tulevat paikoin näkyviin hyvin konkreettisesti. Koko pitäjä tietää törkeän petoksen, jonka uhreiksi tytöt joutuvat, mutta kukaan ei puutu asiaan. Nimismies on korruptoitunut törkimys. Rovasti muuttaa tarinan kulessa käsityksensä tytöistä ja kirjan loppupuolella tukee heitä reilulla tavalla.

Luonnonvoimat jylläävät, etenkin ukonilmat, usein kohtalokkaalla tavalla. Suuret nälkävuodet jo mainitsin alussa, mutta kypsinä aikuisilla tytöillä on siinä vaiheessa jo kokemusta, vankkaa osaamista ja selviytymiskykyä.

Keskustelut on uskottavia, töksähteleviä, junnaavia, kuten voisi kansannaisilta olettaakin. Tyhmiä he eivät ole, vaan, kuten Juokolan veljesten tapauksessa, ongelmiin haetaan yhdessä perusteellisesti ratkaisuja kaihtamatta keskenään kovaakaan kieltä ja ristiriitojen avointa ilmaisemista. Välillä tytöt ovat hyvin sopuisia ja raatavat miesten töissä yhdeksän sisukkaan naisen voimalla, välillä ovat kuvannollisesti toistensa tukassa kiinni. Väkivaltaa käytettiin vain muutamissa tapauksissa muita tahoja kohtaan, ei kai merkittävästi tyttöjen kesken.

Jukolan veljesten tarinaan verrattuna Pietolan tyttöjen elämä oli oleellisesti kovempaa. Kuolema vieraili vuosikymmenien kuluessa monta kertaa, tragedioilta ei vältytty. Tippa silmässä luin teosta monta kertaa. Kirjan miesten joukossa ei ollut sankareita, pari avuliasta, monta alisuoriutujaa, nyhveröä ja petturia. Ehdottomasti tarinan asenne oli vahvasti feministinen, erittäin positiivisessä hengessä: todella upeita, ihailtavia, esikuvaksi kelpaavia naisia koko joukko.

Lopputulema. Kun hyväksyy sen, että 1800-luvun kieli, kaunokirjallisuuden kehitysvaihe, maailmankuva oli erilainen, kunnioittaa näitä ihmisiä ja heidän maailmaansa, nauttii valtavasta määrästä kiinnostavia yksityiskohtia, osaa eläytyä heidän rankkaan, meille vieraaseen elämään, tässä on ehdoton kirja jokaisen Seitsemästä veljeksestä pitävän luettavaksi. Minä kiinnyin enemmän Pietolan tyttöihin kuin Jukolan veljeksiin!

Korpisoturi, tarina yhteiskunnan romahduksesta.

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Koska itse viimeistelen hieman saman aihepiirin omaa tekelettäni, luin suurella mielenkiinnolla Laura Gustafssonin uutuuskirjan. Oletan että yhteiskunnan romahtaminen on nyt ajankohtainan, ajatuksia herättävä kuuma teema. Se on hyvä asia! En mitenkään voi olla vertailematta ammattikirjailijan lähestymistapaa omaani.

Vakiovaroitus: jos aikoo lukea kirjan, saatan kertoa tässä liikaa. Se on makuasia, on oma valinta jatkaako tämän arvion lukemista.

Korpisoturi kertoo suurta, ilmeisesti kuitenkin ainoastaan Suomea koskevaa yhteiskunnan romahdusta edeltäneestä vuodesta ja itse romahduksesta pienen Itä-Suomalaisen kirkonkylän ja metsään vanhaan torppaan linnoittautuneen selviytyjämiehen, Ahman perspektiivistä. Varsinaisesti romahduksen jälkeisestä ajasta, sekä muun Suomen tapahtumista romahduksen aikaan, ei juurikaan kerrota. Gustafssonin tarina päättyy vastaavaan tilanteeseen, missä minun tarinani alkukiidon jälkeen vasta nousee lentoon.

Jo heti tarinan alussa minä tunnistin Ahman, melko nuoren miehen, ratkaisumallin riskit, jotka sitten toteutuivatkin. Suurin uhka romahdusselviytyjälle ovat omien tarpeiden täyttämisen jälkeen muut ihmiset. Näitä on kahta lajia: apua tarvitsevat hädänalaiset ja sitten väkivaltaiset rosvot. Et voi valita kumpia autat. rosvot vievät kaiken, jos pääsevät osingolle.
Siten yksin selviytyjän on katkaistava ajoissa yhteydet ulkomaailmaan ja piilouduttava. Ahma ei hallinnut tätä asiaa. Tämä on kirjan juonen ydin. Jos et voi piiloutua esim. maatilasi ja viljelyksiesi vuoksi, silloin tarvitset suuren ja puolustuskykyisen, luotettavan, yksimielisen yhteisön avuksesi. Tässä ovat ne vaihtoehdot. Oma tarinani käsittelee molempia ratkaisuja, Korpisoturi ei oikein puhtaasti kumpaakaan, vaan jotakin tästä väliltä.

Vaikka Gustafsson kirjan lopun kiitoksissa mainitsee preppariyhteisön, teoksen käsittelystä olen tulkitsevani, että hän pitää romahdukseen valmistautuvaa joukkoa irrationaalisina friikkeinä, hieman yksioikoisina intoilijoina. Tällaisia tarinan kolme prepparia ovatkin. Kirjailija katselee heitä hieman ylimielisesti ylhäältä, antisankareina.

Mutta koska hän kuitenkin sijoittaa tarinaan ihan oikean, kohtalokkaan romahduksen, aivan tapahtumien loppupuolelle, olisi voinut kuvitella, että teoksen todellisuuteen olisi kuulunut myös älykäs, neuvokas, kaukaa viisas sankari. Nyt sellainen puuttui. Tarinan selviytyjillä oli kyllä osaamista, mutta ei suurta, rakentavaa kokonaiskuvaa. He eivät kelpaa esikuviksi, vain varoittaviksi esimerkeiksi.

Tarinan asiasisältö oli kyllä huolella kerätty. Tapahtumien kulku oli uskottava, masentava. Ei, älkää tulkitko väärin! Kirja sisältää runsaasti huumoria, joka kyllä painottuu alkupuolelle. Henkilöhahmot ovat kaikkine vajavuuksineen sekä luonteenpiirteineen reheviä, inhimillisiä ja lukija tuntee heitä kohtaan sympatiaa. Kuinka voisi kirjoittaa laadukasta kaunokirjallisuutta ilman mutkikkaita parisuhdekysymyksiä? Ja tietysti suhteiden on vakavasti otettavassa teoksessa oltava hyvin poikkeuksellisia. Niin tässäkin oli tilanne Ahman elämän naisten kanssa.

Oikeastaan kaikki hahmot, yhtä ainoaa lukuun ottamatta, olivat melkoisia juntteja. Olen hieman saanut sellaisen käsityksen, että laadukkaassa kaunokirjallisessa pitää olla joko näin asiantila tai sitten muutaman pitää vielä olla mielenterveysongelmaisia. Muuten he eivät ole kiinnostavia. Kaunokirjallisuuden vakavat harrastajat varmaan tyrmäävät käsitykseni oikopäätä. Kuitenkin minä olen ollut huomaavinani, että älykkäitä, selväpäisiä sankareita pääasiassa, mutta ei aivan poissulkevasti, esiintyy lähinnä tieteiskirjallisuudessa. Sitähän ei useinkaan oikeana kaunokirjallisuutena pidetäkään.


 Korpisoturi edustaa ehdottomasti korkealaatuista kirjallisuutta. Se on elävästi ja tasapainoisesti kirjoitettu, jääden vain hetkittäin junnaamaan paikalleen, ja nekin jaksot olivat varmaan minun väärinkäsitystäni. Jotkut dialogit nyt vain minulle tuntuivat jonnen joutavalta smalltalkilta. Olen varmaan väärässä. Juoni polveili yllätyksellisesti matkallaan masentavaan lopputulokseen, joka sekin oli tulkinnanvarainen väite, se masentavuus. Henkilöitä tuli ja meni, jotkut viipyivät kauemmin mukana, jotkut vain käväisivät näyttämöllä. Päähenkilö oli kirjan päättyessä elossa ja kohtuullisissa ruumiinvoimissa. Voiko romahdustarinalta paljon muuta odottaa?

Kaari Utrio, Yksisarvinen

Mahtava, historiallinen tarina ensimmäisen ristiretken ajoilta

Sitten viime kirjoituksen olen lukenut kaikenlaista, toivottavasti myös saanut kehittäviä vaikutteita. Mutta ehkä en välitä näistä kertoa. Lisäksi aikaa olen käyttänyt enemmän omaan kirjoittamiseen kuin lukemiseen. Minulla on suuria vaikeuksia löytää mieleistäni lukemista. Normaalikokoisessa kirjakaupassa ei tyypillisesti löydy minulle yhtään mitään. Se mikä myy, ei yleensä ole suunnattu minulle. En kuulu kaunokirjallisuuden kannattavaan kohderyhmään.

Yllättäen ainakin muutaman kirjan olen löytänyt muualta kuin oikeasta kirjakaupasta. Lumilapsi löytyi Prismasta ja viime syksynä nyt käsittelemäni Kaari Utrion Yksisarvinen Tokmannilta. Sellaista kirjallisuutta, jota minä viitsin lukea, kirjoitetaan, tai ainakin julkaistaan olemattoman vähän. Onneksi voi aina itse kirjoittaa täsmälleen sitä, mitä itse haluaa lukea. Kirjoittaminen on suurempi elämys kuin lukeminen!
Aloitin viime syksyllä lukemaan mökillä Yksisarvista, mutta silloin juuri oma kirjoittaminen motivoi enemmän ja Utrion paksuhko teos jäi kesken, talveksi mökin hyllylle. Noin viikko sitten tartuin siihen uudestaan ja löysin siitä imun. Vastoin syksyn alkuodotuksia hieno tarina osoittautui koukuttavaksi eikä sitä enää voinut jättää kesken.

Olin juuri toteuttanut muutaman viikon improvisoidun, erään uneni johdatteleman kirjoitusharjoituksen. Kirjoitin historiallisen pienoisromaanin, mielestäni pidemmän kuin novellin, 80 sivua. Se sijoittui vuoteen 1618 käsitelleen merirosvojen ja Amerikan alkuperäisasukkaiden teemoja.

Historiallinen romaani vaatisi aina laajan, perusteellisen esitutkimuksen. Kaari Utrio oli tehnyt sellaisen, minä en. Joitakin asioita guuglasin, siinä kaikki. Oman, vaatimattoman harjoituksen perspektiivistä oli jännittävää verrata ammattilaisen näppäimistön vakuuttavaa jälkeä.

En ole ennen lukenut Utriota. Historialliset tarinat eivät ole kovasti kiehtoneet. Ehkä tärkein syy on se, että ne joko ovat olleet epärealistisen romanttisia, pehmennettyjä tai sitten kohtuuttoman raakoja, verellä ja kärsimyksellä mässäilyä. Harva kirjoittaja on löytänyt vanhoista ajoista sellaisia ulottuvuuksia, jotka kiinnostavat minua. Kaari Utrio oli löytänyt, vaikka pitkän tarinan keskeinen aihepiiri oli eräs verisimmistä mahdollisista: ensimmäinen ristiretki. Aiheessa ei voinut välttää taisteluja ja joukkomurhia, mutta ne olivat kuitenkin sivuosassa. Tärkeimmässä osassa minun mielestäni oli erilaisten ihmisten erilaisten motiivien ymmärtäminen.

Tarinan kaari on pitkä, noin puolet ihmiselämästä, sen aikaisesta. Se alkoi merellä, viikinkialuksessa, jossa kaksi päähenkilöistä syntyi jäävuoren katveessa, tuulensuojassa. Kohtuullisesti vietettiin aikaa Pohjois-Amerikassa, Viinimaassa. Tämä taisi olla minulle se ratkaiseva aihe, miksi valitsin pehmeäkantisen kirjan hyllystä impulssiostoksena. Siinä petyin. Olisin halunnut Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita mukaan tarinaan. Miksi viikingit eivät lähtiessään kaapanneet mukaan esim. nuorta intiaanityttöä? Kyllä hänet olisi saanut juoneen mukaan mausteeksi. Mehän nyt tiedämme, että Islannin västöstä löytyy Viinimaasta periytyviä geenejä!

No, viikinkiajan loppuvaiheet olivat sinälläänkin kiinnostavia ja pohjanmiesten ajattelutapoja peilattiin Italian ja Lähi-Idän perinteeseen aivan koko teoksen ajan, viime sivuille asti.

Minä pidän Kaari Utrion kirjallisesta tyylistä. Se muistuttaa sitä, johon itse pyrin. Se on selkeää, mutta silti elävää ilman tarpeetonta kielikuvien ilotulitusta. Jotkut miljöökuvaukset olivat ylipitkiä ja perusteellisia, etenkin koskien palatseja ja linnoja. Luonnonkuvausta olisin halunnut enemmän. Utrio ei ole luonnonmystikko. Minulle hän on erityisesti tarinankertoja. Juoni ja sen käänteet ovat pääosassa. Osa juonesta oli tietenkin aidon historian kulun kahleissa. Aitojen taistelujen kulku ja lopputulokset oli esitettävä suunnilleen totuudenmukaisesti. Mukana olevat oikeiden historiallisten henkilöiden elämä ei saanut liikaa erota virallisesta.

Minä löysin juonesta paikoin nerokkaita käänteitä. Kirjoittajana näitä osaa vilpittömästi ihailla. Loppuratkaisujen elementit oli jo edeltäkäsin lukijan arvattavissa, mutta silti niiden hienot yksityiskohdat tuntuivat herkullisilta. Tarina oli pitkä ja juoni kaunisti nousi vuoroin seesteisille, vihreille, kukkiville ylängöille auringon paisteeseen, vilvoittaviin tuuliin ja vuoroin taas ryömi pimeiden, kosteiden rotkojen synkeissä, haisevissa, masentavissa osuuksissa. En todellakaan pitkästynyt.

Koska itse kirjoitan tieteisfantasiaa, tai välillä vain fantasiaa ilman tieteisulottuvuutta, kuten tuo äskeinen harjoitukseni, nautin Utrion kuvaamasta kristillisesta mystiikasta. Se oli lumoavan kaunista, kliseistä melko vapaata. Viikinkien mystiikkaakin olisi voinut käsitellä, mutta ymmärrän että jo teoksen alussa päähenkilöiden vanhemmat olivat hartaita kristittyjä, viikinkikäännynnäisiä.

Utrio sanoi jossakin, että Constanzia ei kuvaa häntä itseään. No eipä tietenkään. Constanzia oli fiktiivinen 900 vuotta sitten elänyt etelä-eurooppalainen naispuoleinen intellektuelli, aikansa lombardi- ja normannikulttuurin yläluokkainen kasvatti. Mutta Utrion on aivan turha kieltää, että hän ei olisi vuodattanut tähän rakastettavaan, hienoon, älykkääseen naiseen merkittävän lorauksen myös omaa itseään

Ristiretkistä on demonisoitu kristittyjä ja länsi-eurooppalaisia. Kyllä, he syyllistyivät hirvittäviin julmuuksiin. Mutta vastineeksi on rehellistä todeta, että saraseenit, siis musliimit, olivat jo silloin jatkuvaluontoisesti toistensa päitä katkomassa oikein urkalla, sunnit vastaan shiiat ja emiiri vastaan toinen emiiri. Vallatun kaupungin koko väestön surmaaminen oli tavallinen käytäntö ja ristiretkien johto edes yritti hieman hillitä julmuuksia joihin syyllistyivät lähinnä ristiretkeläisten alimpien sosiaaliryhmien edustajat. Silloin ei uskontoa kysytty, vaan armenialaiskristityt ja juutalaiset tapettiin saraseenien seuraksi ilman erottelua. Ja kyllä, monin paikoin eri uskontoryhmät elivät kaupungeissa kohtuullisen sovussa keskenään ja ristiretket useilla alueilla päättivät tämän ajanjakson. Eri musliimiryhmillä oli keskenään suuria eroja. Sivistyneempiä olivat silloin egyptiläiset fatimidit, kai shiioja, ja barbaarisimpia olivat sunni-turkkilaiset seldžukit, jotka olivat juuri vasta kaupunkilaistumisen alussa olevia villejä paimentolaisia.

Varmaankin tulen lukemaan muutakin Utrion tuotantoa, vaikka genre ei ihan minun alaani olekaan. Olihan Yksisarvinen hulppea lukuelämys, jota voi mielestäni verrata mihin tahansa saman genren suurteokseen. Enemmän kuin viihdekirjallisuutta!