Ahimsa-periaate ja kokemuksellisen tietoisuuden arvoitus

Pidän uskontoja ja maailmankatsomuksia, jotka pyrkivät noudattamaan ahimsa-periaatetta eettisesti korkeampina, kuin niitä, jotka eivät sitä noudata. Tämä periaate tarkoittaa kärsimyksen tuottamisesta pidättäytymistä, tai koska tavoite on käytännössä mahdotonta saavuttaa, pyrkimystä minimoida kärsimyksen tuottaminen.

Kristinuskon perinteinen tulkinta vuosisatojen takaa, jota useimmat kristityksi julistautuvat edelleen noudattavat, on että "Älä tapa" koskee ainoastaan ihmisen tappamista. Vanha skolastinen, luonnonfilosofinen peruste tälle on se, että kärsimys edellyttää kokemuksellista tietoisuutta, joka on aineeton olio. Aine ei voi tuntea kärsimystä, vain sielu kykenee siihen. Eläimet ovat puhtaasti aineellisia olioita, joilla ei ole sielua, eivätkä ne siksi kärsi, tunne tuskaa. Niitä ei tarvitse sääliä. Nykyihminen voisi havainnollistaa tätä itselleen ajatuskokeella, että voiko simuloitu pelihahmo tietokonepelissä tuntea tuskaa kuollessaan? Perusajatus on että eipä tietenkään. Sama koskee aineellisia eläimiä, joiden katsotaan olevan periaatteessa lähinnä sieluttomia koneita. Skolastinen "elämän kunnioittaminen", esim abortin vastustamisen muodossa, on kapea-alaista, kapean eettistä.

Luonnontieteestä ammentava maailmankatsomus pitää väitettä, että kärsimys edellyttää aineetonta, vain ihmiselle kuuluvaa hypoteettista oliota, sielua, hyvin huonosti perusteltuna. Ihminen niputetaan luonnontieteessä samaan kategoriaan muiden eläinten kanssa. Jos ihminen tuntee tuskaa, silloin kaikki muutkin keskushermoston omaavat eläimet, ehkä ne loputkin, tuntevat jossakin mielessä vastaavanlaista tuskaa kuin ihminen. Tältä pohjalta maailmaa katsova ihminen liittäisi ahimsan piiriin koko eläinkunnan, ehkä jopa kasvikunnan. Tällainen etiikka on luonnontieteellisesti vahvemmalla pohjalla.

Entä sitten koneet ja virtuaaliset olennot? Tämä kysymys on minusta erittäin vaikea. Teddykarhu, jolta pää katkaistaan tuntee tuskaa yhtä vähän kuin kivi, joka särjetään lekalla. Mutta emme voi olla siitä kivestäkään aivan varmoja, jos katselemme maailmaa panpsykistisen maailmankuvan kautta. Jos tietoisuus on maailmankaikkeuden perimmäisen rakenneosa, silloin "kuollut" kivikin on omalla, erilaisella tavallaan tietoinen olio, kuitenkin eri tyyppisesti kuin biologiset rakenteet, eläimet. Emme vain tiedä! Panpsykismi on tieteellisesti perustellumpi näkemys kuin keskiaikainen kristillinen skolastiikka primitiivisimmässä muodossaan. Kristilliset mystikot, kuten esim. Fransikus Assisilainen, kunnioittivat elämää sen kaikissa muodoissaan, myös elottomassa luonnossa. Tunnemme varmaan useimmat Fransikuksen "Aurinkolaulun". Luonnollisesti Fransiskus oli kasvissyöjä, kuten useat muutkin kristilliset mystikot.

Panpsykismin perspektiivistä kaikki maailmankaikkeudessa, erityisesti sen monimutkaisemmat rakenteet, heijastaa Kaikkeuden Tietoisuuden projektiota. Tähän kuuluu jokainen biologinen solu, joka on hyvin monimutkainen laite, mutta myös konetietoisuus, mikä taas elää vasta ensimmäisiä muotojaan.

Kokemuksellinen tietoisuus on minun intuitioni mukaan mahdollista sekä aineellisessa muodossa, rekursiivisinä tiedonkäsittelyn prosesseina, että aineettomassa, tilaan ja aikaan sitoutumattomassa "Implicate order" - muodossaan.

Minä pidän ahimsa-periaatteen noudattamista luonnollisena kehityksenä, joka aina seuraa henkisestä kehityksestä, ennemmin tai myöhemmin. Yritin perustella sitä mahdollisimman laajan logiikan pohjalta, jota pyrin seuraamaan myös omassa "nörttimystikollisessa" kirjallisessa tuotannossani.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Kehityslukemistona käsiini joutui ihmeellinen kirja: Eowyn Iveyn Lumilapsi. Kirja on juuri minulle yhtä suuri löytö kuin Anni Kytömäen Kultarinta. Lisäksi teoksilla on merkittävästi yhteistä. Molemmat ovat nuoren naiskirjailijan menestyksekkäitä, loistavia esikoisteoksia, joissa lumoavilla luonnonarvoilla ja kansantarinoilla on merkittävä asema. Molemmissa lisäksi kirjoittaja hyödyntää kotikenttäosaamistaan, mikä tietystikään ei ole harvinaista. Eowyn on syntyisin Alaskasta, jonne tarinakin sijoittuu. Lumilapsi, Faina-tyttö, on suunnilleen Kultarinnan Mallan ikätoveri, ehkä muutaman vuoden vanhempi. Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.  Lumilapsi on lähempänä pitkässä viimeistelyssä olevaa omaa tarinaani verrattuna Kultarintaan. Tuli taas paineita parantaa kerrontaani.

Kultarinnassa jäi askarruttamaan muutama yksityiskohta, erityisesti hieman hämärä loppuasetelma. Anni itse kertoi jättävänsä tulkinnan lukijalle. Niinhän Johanna Sinisalokin teki peikkotarinassaan, jonka hieman sijoitan jossakin suhteessa samaan fantasiakastiin kuin nämä nuorten naisten tuoreet kirjat. Tosin "Ennen päivän laskua ei voi" on scifipainotteisempi niinkuin minunkin peikkokirjani.

Sen sijaan Lumilapsessa on koko perusasetelma ihmeellinen. Eowyn vielä korostaa tyylissään sitä, että Faina ei ollut kirjan henkilö muiden joukossa vaan jotakin aivan muuta. Mutta mikä ihme hän oli? Jäin todella hämmentyneenä miettimään tätä saatuani kirjan eilen luetuksi ja yöuneni jäivät vähiin kun olin kuivannut kyyneleet poskiltani.

Yritän välttää tietenkin paljastamatta oleellisesti enempää kuin kirjan takakansi, jotta lukuelämys ei vesittyisi, mutta kerron ja perustelen sitä hämmästyttävää johtopäätöstä, johon viime yönä päädyin. Illalla selailemissani nettikeskusteluissa kukaan ei ollut esittänyt mitään vastaavaa. Niistä kuulsi yleinen hämmennys ilman ratkaisua. Minä löysin lohdun itselleni!

Lyhyesti kirjassa keski-ikäinen, lapseton uudisasukaspariskunta, joiden oma lapsi oli aikoinaan syntynyt kuolleena, jättäen syvät haavat sieluihin, ponnistellee suurten vaikeuksien keskellä armottoman, mutta upean Alaskan luonnon armoilla. Vaikeudet ovat sekä fyysisiä että henkisiä.

Mies ja vaimo tekevät ensilumesta suurten tunteiden vallassa itselleen lumitytön, jolle pukevat kaulaliinan ja lapaset. Aamulla lapsesta on jäljellä rippeet, kaulaliina ja lapaset ovat kateissa ja pienet jalanjäljet johtavat metsään. Moneen otteeseen korostetaan, että paikalle ei johtanut saapuvia jälkiä. Tämä on erittäin oleellista ja tähän lyhyesti palataan kirjan lopussa.

Pian pariskunta alkaa nähdä asiallisesti, talvessa hyvin pärjäävästi pukeutunutta lasta, joka juoksentelee puiden välissä ketun seurassa. Mies, Jack ja vaimo, Mabel tulkitsevat tilanteen eri lailla, oman ymmärryksensä mukaan. Mabelin viitekehys on vanha lastekirja, jossa kerrotaan vastavanlaisesta, venäläisestä kansansadusta. Jack on realisti, mutta ei voi kieltää itseltään havaintojaan.

Suurimmassa osassa kirjan sisältöä vain Jack ja Mabel näkevät tytön, Fainan, mutta kirjan lopulla joukko laajenee, muutkin alkavat uskoa tytön olemassaoloon. Tyttö ei ole kaamoksen ja mökkihöperyyden tuote vain jotakin aivan muuta.

Eowyn kirjoittaa tarinaa kertojana ja imperfektissä. Minä pidän tästä. Oleellista on, että tyttö ei ole itsenäinen toimija. Hän esiintyy AINA vain muiden havaintojen kohteena. Hänen omista ajatuksistaan ei KOSKAAN kerrota. Kun tavalliset dialogit esitetään kirjassa lainausmerkeillä: "Kuulin laukauksia, Saitko saaliin?", niin keskustelut Fainan kanssa esitetään ilman lainausmerkkejä, niin lapsen kuin pariskunnankin kommentit: Milloin tämä tapahtui? Silloin kun lunta satoi ensi kerran, lapsi vastasi. Lukija saa ensin vaikutelman, että nämä dialogit ehkä ovat kuvitelmia, mielen sisäisiä. Eivät ne ole. Faina osoittaa todellisuutensa hyvin konkreettisesti. Silti kertoja ei koskaan kerro lumilapsen toiminnoista, tilanteesta yhtään mitään sellaisessa tilanteessa, jossa kukaan ei häntä tarkkaile. Tämä on oleellista, minusta hyvin tarkoituksellista. Ja hyvin outoa.

Toinen ei kovin selvästi esiin tuotu, mutta kiistaton piirre tarinassa on se, että Faina on aina tietoinen, jos joku häntä tarkkailee, vaikka tarkkailija luulee olevansa piilossa. Faina on yllättävän tietoinen monista muistakin asioista.

Mikä Faina siis on? Hän ei ole "henkiolento". Mistä hän ilmestyi? Missä hän oli silloin kun kukaan ei nähnyt?

Tarina kertoo lapsesta, lopussa jo nuoresta naisesta, ainoastaan silloin, kun joku häntä tarkkailee. Kaikki muu tytön elämä on piilossa, ainoastaan Fainan omien kertomusten varassa. Kertoja ei niistä tilanteista puhu vähääkään, hänkään ei tiedä! Asetelma on hyvin korostunut lukijalle. Miksi näin?

Kuullostaako jotenkin tutulta? Missä olet törmännyt tällaiseen asetelmaan? Oletko kuullut kvanttifysiikan kaksoisrakokokeesta? Onko kaukaa haettua? Minusta ei ole. Jos koejärjestely on outo, kehoitan opiskelemaan hieman ja googlaamaan. Koe on maailmankuvallisen tason tärkeää yleissivistystä. Se on synnyttänyt suurta hämmennystä ja väittelyä, joiden nostattama pöly ole fyysikoiden ja filosofien keskuudessa vieläkään laskeutunut. "Jos et ole näistä löydöksistä kauhistunut, et ole ymmärtänyt niitä!"

Kokeessa tutkittiin ensin elektronien ja säteilykvanttien käyttäytymistä, mutta nykyisin on todettu, että asiallisin järjestelyin koe toimii kuinka suurten molekyylien kanssa tahansa. Tietääkseni hiiliatomeista tehty fullereenipallo on suurin, jolla tulokset on vahvistettu. Ja se on elektroniin verrattuna jättiläinen. Teoreettista maksimikokoa ei ole! Faina sopii vielä oikein hyvin, ehkä myös koko maailmankaikkeus. Tästä seuraa ihmeellisiä asioita!

Kokeessa kohde, kvantti, elektroni, molekyyli esiintyy kahdessa tilassa, sillä on kaksi eri luonnetta. Perinteisesti sanotaan, että se esiintyy aaltona tai hiukkasena. Aaltotilaa nimitetään "aaltofunktioksi", "superpositiotilaksi". Kun aaltofuktiokohdetta tarkkaillaan, se "romahtaa" hiukkaseksi, aineelliseksi kappaleeksi. Tarkkailija on perinteisesti valokuvausfilmi, valokenno, mutta se voi olla mikä vaan, ihminen, hedelmäkärpänen, herkistynyt molekyyli. Tarkkailija aiheuttaa romahduksen, mutta aaltofunktio päättää itse paikasta, missä romahdus tapahtuu.

David Bohm nimittää nimittää aaltofunktiotilaa "implicate order"-tilaksi ja pitää sitä todellisuuden normaalitilana. Se aineellinen "explicate order", jonka me havaitsemme, on poikkeustila.  "Implicate order", piilojärjestys, on tila, jossa kohteella ei ole paikkaa eikä aikaa. Siinä tilassa kaikki maailmankaikkeuden kohteet ovat yhteydessä toisiinsa, tietoisia toisistaan. Tässä tilassa myös Faina on silloin, kun häntä ei tarkkailla. Hän tietää kaiken, on yhteydessä kaikkeen. Hän ei ole missään ja hän on kaikkialla. Erityisesti hän voi itse päättää, missä hän "romahtaa" piilojärjestyksestä "ilmijärjestykseen", havaittavaksi, fyysiseksi lapseksi, nuoreksi tytöksi. Ilmeisesti fyysinen Faina ei täysin ole tietoinen todellisesta luonnostaan. Jotakin hän selvästi aavistaa. Tarinassa on pinnan alla panpsykistinen henki.

Ensimmäisen kerran Faina tuli fyyseksi, kun Jackin ja Mabelin tietoisuudet suuren liikutuksen vallassa projisoivat hänet lumitytöksi pihalleen ja pukivat hänet omaksi lapsekseen. Samalla Faina loi itselleen menneisyyden, varhaisemman lapsuuden, johon romaanissa varovaisesti viitataan. Tarinan kuluessa Faina katosi ja ilmestyi uudelleen. Hänellä oli tehtäviä, jotka hän suoritti. Tarina on ennenkaikkea Mabelin, mutta myös pariskunnan parisuhteen kasvutarina. Samoin kaunis kuvaus karujen seutujen naapuriavusta ja yhteisöllisyydestä. Myös kolmas henkilö, naapurin hieno, ihailtava nuori poika Garret, koki vaikuttavan kehityksen "Seitsemän veljeksen Laurista" vastuulliseksi mieheksi. Myös Faina tietysti kehittyi, mutta hänen perimmäinen, salaperäinen luonteensa säilyi.

Minua saa syyttää, että yritän selittää puhki mystiikan, jota ei saisi selittää. Mutta selittämättömyys jätti minulle kipeitä kysymyksiä luettuani tarinan loppuun. En voinut nukkua. Pyyhittyäni kyyneleet silmistäni aloin etsiä vastauksia. Nyt tuntuu paremmalta, vaikka en tiedäkään, miten Eowyn itse näkee asetelman. Missään nimessä hän ei paljon selittele, kuten ei Annikaan kaikkia kirjansa herättämiä kysymyksiä. Sellaista fiktio on.

Tarina on liikuttava, tunnelmien vuoristorataa, masennuksesta hurmioon ja takaisin ja taas uusi nousu. Ymmärrän 1920-luvun Alaskan reaaliteetit, vaikka nyrpistän nenääni fyysisen Fainan ja Garretin moraalille. Hengissä pysyäkseen tärkeä käytäntö oli raaka ansapyynti metsissä. Se on romaanissa tärkeässä roolissa.  Faina ja Garret olivat luonnonlapsia, jossakin määrin petoja, vaikkapa kettuun ta ahmaan rinnastettavia, syyntakeettomia. Se on ajankuvausta. Toivottavasti ansapyynti on Alaskassa jo päättynyt.

Kirja ehdottomasti kannattaa lukea! Jos pidit Kultarinnasta, pidät myös Lumilapsesta. Toivottavasti pidät aikanaan myös minun peikkokirjani tytöstä (Satu on Mallan ja Fainan henkinen sisko, ehkä lähempänä Fainaa), vaikka en asetakaan itseäni näiden nuorten mestareiden, kirjailijoiden rinnalle.

Tarinan aikarakenne

Olen aloittelija kaunokirjallisen ilmaisun alalla, vaikka olenkin saanut aikaiseksi yhden romaanin ja kolme muuta on samanaikaisesti työn alla. Ihailen kirjailijoita, joilla on lahjoja ja kärsivällisyyttä panostaa valtavasti esikoisteokseensa ja tehdä siitä heti mestariluomus. Minulla ei ollut, halusin tehdä jotakin ja ehkä jättää sitten koko touhun. Tosin kävi.

Olen kohtuullisen tyytyväinen "Tonttukirjaan", mutta ei se tietenkään kuulu oikeiden "palkintoehdokasteosten" joukkoon. Toivon että joku on viihtynyt sitä lukiessaan ja että siitä on jäänyt joitakin ajatuksia itämään. Juuri viimeksimainittuun olen siinä pyrkinyt. Ainakin kirja on aihepiiriltään ja käsittelyltään erikoinen, omintakeinen, vaikka itse sanonkin.

Nyt haluan jatkaa ja parantaa edelleen laatua. Kesällä luin joko lehtiartikkelin tai blogin, en muista, jossa joku käsitteli kirjan aloittamista, ensimmäistä virkettä tai kappaletta. Hän esitti, että sen perusteella lukija tekee päätöksen jatkaako hän vai ei, ostaako hän kirjan vai ei. Pidän tätä väitettä ylikaupallisena lukijoiden aliarvioimisena. Ainakaan minä en koskaan ole tehnyt lukemispäätöstä tällä perusteella. Päätös on monen vaikutteen summa ja ensimmäinen virke on niistä viimeinen, vähiten merkitsevä.

• Luen takasivun tekstin.
• Usein olen lukenut tai kuullut arviointeja.
• Katselen kansikuvaa ja mietin kirjan nimeä.
• Avaan kirjan useista satunnaista paikoista ja luen virkkeen tai pari. Erityisesti dialogit kertovat paljon ja ovat nopealukuisia. Tämä menetelmäni on varmasti harhaoppinen, eihän sisällöstä saisi tietää liikaa etukäteen, pilaa lukunautinnon! Ei koske minua. Jos kirja on todella hyvä, siitähän nauttii vielä toisellakin lukemisella, jopa enemmän kuin ensimmäisellä. 
• Luen kirjan ensimmäisen kappaleen.

Nykyaikaisissa kirjoissa ja elokuvissa käytettään epälineaarista ajan käsittelyä tehokeinona. Aloitetaan teos jostakin tarinan dramaattisesta episodista, jätetään se kesken, ja palataan kertomaan miten tilanteeseen oli jouduttu, tyypillisesti hyvin pitkää tapahtumaketjun tuloksena. Tämä kesän kehityskirjoistani Pajanteen Autuaiden Saari ja Kytömäen Kultarinta käyttävät tätä. Murakamin Kafka rannalla ei käytä. Ymmärrän, että tyylillä pyritään sitouttamaan lukijan ottamaan selvää ja lukemaan kaikki loputkin. Pajanne pudottaa heti alussa päähenkilön suuren lentokoneen kanssa myrskyssä mereen. Kytömäki ajaa Erikin keväiselle, kylmälle rannalle parin viikon ikäisen tyttärensä kanssa tekemään laajennettua itsemurhaa hypotermian avulla. Murakami aloittaa verkkaisesti kuvailemalla nuoren pojan kiireetöntä, hyvin valmisteltua, ei kovin dramaattista kotoa karkaamista. Poika tietää, että hänen ainoa omaisensa, omituinen taiteilijaisä, tuskin edes huomaa pojan kadonneen ja on oikeassa.

Esitettyjen oppien valossa Murakamin lukija voisi pitkästyä, mutta sympaattinen poika ja keskustelu hänen viisaan toisen minänsä kanssa viihdyttävät ja kiinnostavat. Dramatiikka tulee mukaan vasta muutaman päivän ja muutaman luvun kuluttua karkaamisesta. Alku on levollista ja kiinnostavaa jutuskelua.

Olen päättänyt kuitenkin editoida jo periaattessa valmiin toisen kirjani, "Peikkokirjan" (työnimi kuten "Tonttukirja") alun epälineaarisen kerronnan mukaiseksi. Kerron heti alussa 10-vuotiaan pikkutytön dramaattisesta elämänratkaisusta stressaavassa tilanteessa ja palaan vasta sen jälkeen kertomaan "miten tähän oli jouduttu" alkaen tytön kokemasta kesälomasta kuusivuotiaana. Menettelen siis vastavalla tavalla kuin monet, monet elokuvat, Pajanne ja Kytömäki. Katsotaan, mitä siitä tulee. Tuleeko tarinasta koukuttavampi?

Kesän kehityslukemistoa

Tiedostan, että kirjailijana olen amatööritasoa. Yritän kehittää itseäni. Totta, joskus löytyy amatöörejä, jotka ovat heti esikoisjulkaisussaan huipputasoa, vaikuttavampia kuin kokeneet ammattilaiset. Eräs tällainen on Anni Kytömäki, jonka vaikuttavan, paksun teoksen sain juuri luettua, nauttien. "Kultarinta" on historiallinen kertomus 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä, sukutarina.

Yritän valita luettavakseni teoksia, jotka ennakkotietojen valossa edes jotenkin vastaavat omaa ajattelutapaani ja mielellään myös kirjoitustapaani. Tällainen oli Andrei Pajanteen "Autuaiden saari" jonka esittelin maaliskuussa. Toinen kesäkirjani oli käännöskirja, Haruki Murakamin "Kafka rannalla". Siitä kerron myöhemmin.

Kytömäen Kultarinnan valitsin radio-ohjelman perustella. Ratkaisevaa oli luonnon syvä osuus kirjan sisällössä. Kytömäki ei harrastanut varsinaista luonnon kuvaamista, vaan metsät ovat tarinassa ikään kuin henkilöiden asemassa, keskeisiä, aktiivisesti mukana. Tähän itsekin pyrin pitkää viimeistelyvaihetta kokevassa "peikkokirjassani". Tilanne vain nyt on se, että tällaisen mestariteoksen kuin Kultarinnan lukeminen nostaa rimaa minulle päästää seuraava oma teokseni käsistäni, vaikka se on ollut "valmis" jo melkein puolen vuoden ajan.

Kultarinnassa on kaksi keskeistä teemaa. Luonnon, metsien lisäksi toinen on 1900-luvun Suomen ahdistava yhteiskunnallinen tilanne, asetelmat kansalaissotaan ja sen jälkitunnelmat. Itse sota melkein ohitetaan, koska päähenkilö ei tiennyt siitä ja itsenäisyysjulistuksesta mitään viettäessään syksyn, talven ja alkukevään lapissa metsänvartijana, täysin eristyksissä kaikesta muusta maailmasta. Kolmas, hieman utuisempi teema on karhuun liittyvät kansanuskomukset, jotka tuovat tarinaan aivan pienen, lopultakin pitkälti lukijalta salatuksi jätetyn säväyksen oikeaa, "kovaa" fantasiaa.

Neljäs teema voisi olla pohjalaisuuden ja muun Suomen henkinen vastakkainasettelu. Eteläpohjalaisia esitellään melko kovalla tavalla. Etelän tyttö ja idän poika eivät tunne oloaan kotoisaksi lakeuksien jäyhässä ilmapiirissä vaan olotila on jopa painajaismainen, masentava. Muutenkin 1920-30 luvun Suomi esitetään lähinnä poliisivaltiona, jossa ihmiset heitetään viranomaisten mielivallan armoille. Jos nykyään on lastensuojelun viranomaisista paljon pahaa kerrottavaa, 80 vuotta sitten tilanne oli vielä pahempi, koska toimintaa ohjasivat poliitiset vaikuttimet ja vainot. Vain lapuanliikkeen mustapaidat saivat rehoittaa lakeuksilla rauhassa ja suunnitella vallankumousta.

Ahdistavan ilmapiirin vastapainona oli päähenkilöiden, isän ja tyttären syvä rakkaus metsään, josta he saivat voimaa kestää sortoa, mielivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta. Romaani esittelee kaksi traagista rakkaustarinaa, jotka molemmat kuitenkin päättyvät hyvin kauniisti, erilailla. Isän rakkaustarinan lopussa minä en voinut pidätellä kyyneliä, jotka vapautti kuvauksen ylimaallinen kauneus, suoraan minun oman ajatusmaailmani mukaisesti. Jos Andrei Pajanne kasteli silmäni useita kertoja "kevyesti", Anni Kytömäki teki sen yhden kerran kirjan keskivaiheilla ja pohjia myöten. Olin liikutuksen tilassa pitkään, kykenemättä jatkamaan lukemista tai mitään muutakaan.

Minusta kirjan lukemisen, kuten vielä enemmän kirjoittamisen ydin on rakentaa omaan mieleensä mahdollisimman realistinen kirjan maailma, elää siellä mukana kuin itse olisi siellä. Myönnän rakastavani omien tarinoitteni henkilöitä kuin reaalimaailman henkiöitä. Mutta myös Kultarinnan Mallaa kohtaan tunsin syviä, isällisiä tunteita.

Kun nyt olen kertaalleen lukenut upean teoksen, tarkoitukseni on käydä sitä uudestaan analysoiden läpi siinä hengessä, että pystyisin kehittämään omaa ilmaisuani, tyyliäni. Kuulemma kirjoittamaan oppii lukemalla. Kuitenkin tässä uskon, että laatu voittaa määrän, niin teoksien laatu kuin lukemisen laatu.

Eriytin kirjallisuuspohdiskeluni omaan blogiin

Tämä blogi olisi pitänyt avata jo vaikkapa vuosi sitten. Kirjallisuus, fiktio, on muodostunut viimeisen puolentoista vuoden aikana minulle niin tärkeäksi asiaksi, että sitä ei ole mielekästä sotkea samaan blogiin, muiden asioiden sekaan. Olen päättänyt keskittää fiktiota, kaunokirjallisuutta sivuavat kirjoitelmani tänne.

Blogin nimen kielikuva "murtovesi" viittaa siihen, että mielestäni ja eteenkin kun kysymys on minun omista tuotoksistani, käsitteiden "tietokirjallisuus" ja kaunokirjalliset "tieteiskirjallisuus" ja "fantasiakirjallisuus" ja joku "realistinen proosa" välille vedetyt rajaviivat ovat (murto-) veteen vedettyjä, häilyviä, tulkinnanvaraisia, eivät kovin tärkeitä. Kaunokirjallisuus voi sisältää tietokirjallista sisältöä, fantasian elementit voivat osoittautua reaalimaailmaan kuuluviksi ja tietysti tieteiskirjalliset sisällöt voivat muuttua todellisen maailman sisällöiksi joidenkin ennusteiden toteutuessa.

Esittämäni asetelman takana on tilanne, jossa täysin varmaa tietoa ei ole saatavilla. Tietellisen tiedon alkulähteet, arvostetuissa julkaisuissa esitettyjen, vertaisarvioitujen tutkimusraporttien johtopäätökset osoittauvat hyvin usein ajan kuluessa vääriksi, liioitteluiksi, harhaan johtaviksi tai ainakin puolitotuuksiksi. Yhtenäinen teoria todellisuuden perimmäisestä olemuksesta odottaa vielä muotoutumistaan. Fysiikassa keskitytään sellaisten matemaattisten mallien muodostamiseen, jotka antavat hyviä ennusteita. Tässä onkin onnistuttu loistavasti. Mutta tässä tiedeyhteisössä on vieroksuttu toimeliaisuutta, joka yrittää koota näitä malleja yhtenäiseksi tulkinnaksi, filosofoida perimmäisten kysymyksten ääressä: miksi jotakin yleensä on olemassa? Vai onko jotakin olemassa? Onko kaikki harhaa, illuusiota? Jos on, niin mitä illuusion takana on? Tämä pohdiskelu viittaa tietysti "simulaatio argumenttiin".

Minä näen, että kirjallisuudella on tärkeä tehtävä pitämässä yllä irtonaista, rentoa ajattelua, joka tuottaa uusia ideoita ja hidastaa ihmiskunnan taipumusta jämähtää dogmaattisiin "totuuksiin". Erityisen tärkeää on sellainen kirirjallisuus, jonka sisätö heiluu oletetun reaalitodellisuuden, älyllisen scifi-ajattelun ja "varovaisen fantasian" rajamailla tarkoituksellisesti hämärtäen näiden välisiä rajavesien sekoittumia, murtovesiä. Se on sitä aluetta, joilla itse haluaisin toimia.