Tiedostan, että kirjailijana olen amatööritasoa. Yritän kehittää itseäni. Totta, joskus löytyy amatöörejä, jotka ovat heti esikoisjulkaisussaan huipputasoa, vaikuttavampia kuin kokeneet ammattilaiset. Eräs tällainen on Anni Kytömäki, jonka vaikuttavan, paksun teoksen sain juuri luettua, nauttien. "Kultarinta" on historiallinen kertomus 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä, sukutarina.
Yritän valita luettavakseni teoksia, jotka ennakkotietojen valossa edes jotenkin vastaavat omaa ajattelutapaani ja mielellään myös kirjoitustapaani. Tällainen oli Andrei Pajanteen "Autuaiden saari" jonka esittelin maaliskuussa. Toinen kesäkirjani oli käännöskirja, Haruki Murakamin "Kafka rannalla". Siitä kerron myöhemmin.
Kytömäen Kultarinnan valitsin radio-ohjelman perustella. Ratkaisevaa oli luonnon syvä osuus kirjan sisällössä. Kytömäki ei harrastanut varsinaista luonnon kuvaamista, vaan metsät ovat tarinassa ikään kuin henkilöiden asemassa, keskeisiä, aktiivisesti mukana. Tähän itsekin pyrin pitkää viimeistelyvaihetta kokevassa "peikkokirjassani". Tilanne vain nyt on se, että tällaisen mestariteoksen kuin Kultarinnan lukeminen nostaa rimaa minulle päästää seuraava oma teokseni käsistäni, vaikka se on ollut "valmis" jo melkein puolen vuoden ajan.
Kultarinnassa on kaksi keskeistä teemaa. Luonnon, metsien lisäksi toinen on 1900-luvun Suomen ahdistava yhteiskunnallinen tilanne, asetelmat kansalaissotaan ja sen jälkitunnelmat. Itse sota melkein ohitetaan, koska päähenkilö ei tiennyt siitä ja itsenäisyysjulistuksesta mitään viettäessään syksyn, talven ja alkukevään lapissa metsänvartijana, täysin eristyksissä kaikesta muusta maailmasta. Kolmas, hieman utuisempi teema on karhuun liittyvät kansanuskomukset, jotka tuovat tarinaan aivan pienen, lopultakin pitkälti lukijalta salatuksi jätetyn säväyksen oikeaa, "kovaa" fantasiaa.
Neljäs teema voisi olla pohjalaisuuden ja muun Suomen henkinen vastakkainasettelu. Eteläpohjalaisia esitellään melko kovalla tavalla. Etelän tyttö ja idän poika eivät tunne oloaan kotoisaksi lakeuksien jäyhässä ilmapiirissä vaan olotila on jopa painajaismainen, masentava. Muutenkin 1920-30 luvun Suomi esitetään lähinnä poliisivaltiona, jossa ihmiset heitetään viranomaisten mielivallan armoille. Jos nykyään on lastensuojelun viranomaisista paljon pahaa kerrottavaa, 80 vuotta sitten tilanne oli vielä pahempi, koska toimintaa ohjasivat poliitiset vaikuttimet ja vainot. Vain lapuanliikkeen mustapaidat saivat rehoittaa lakeuksilla rauhassa ja suunnitella vallankumousta.
Ahdistavan ilmapiirin vastapainona oli päähenkilöiden, isän ja tyttären syvä rakkaus metsään, josta he saivat voimaa kestää sortoa, mielivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta. Romaani esittelee kaksi traagista rakkaustarinaa, jotka molemmat kuitenkin päättyvät hyvin kauniisti, erilailla. Isän rakkaustarinan lopussa minä en voinut pidätellä kyyneliä, jotka vapautti kuvauksen ylimaallinen kauneus, suoraan minun oman ajatusmaailmani mukaisesti. Jos Andrei Pajanne kasteli silmäni useita kertoja "kevyesti", Anni Kytömäki teki sen yhden kerran kirjan keskivaiheilla ja pohjia myöten. Olin liikutuksen tilassa pitkään, kykenemättä jatkamaan lukemista tai mitään muutakaan.
Minusta kirjan lukemisen, kuten vielä enemmän kirjoittamisen ydin on rakentaa omaan mieleensä mahdollisimman realistinen kirjan maailma, elää siellä mukana kuin itse olisi siellä. Myönnän rakastavani omien tarinoitteni henkilöitä kuin reaalimaailman henkiöitä. Mutta myös Kultarinnan Mallaa kohtaan tunsin syviä, isällisiä tunteita.
Kun nyt olen kertaalleen lukenut upean teoksen, tarkoitukseni on käydä sitä uudestaan analysoiden läpi siinä hengessä, että pystyisin kehittämään omaa ilmaisuani, tyyliäni. Kuulemma kirjoittamaan oppii lukemalla. Kuitenkin tässä uskon, että laatu voittaa määrän, niin teoksien laatu kuin lukemisen laatu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti