Historiallinen romaani suomalaisen rautakauden loppumetreiltä

Suomen historiassa jotenkin, minun mielestäni omituisesti, katsotaan Suomen alueen keskiajan alkavan ja rautakauden loppuvan niihin aikoihin, kun ruotsalaiset valloittajat ottivat hallintaansa Lounais-Suomen ja alkoivat merkitä muistiin omaa, virallista historiaansa, koskien näitä alueita.

Väitetään tapahtuneen jonkinlainen "Ensimmäinen ristiretki", mutta sen todellisesta tapahtumien kulusta ei ole vakuuttavia todisteita. Ilmeisesti jo ainakin pari sataa vuotta aikaisemmin kristinusko oli saapunut alueelle, mutta kirkko ei ollut saavuttanut mitään valtaa ennen Piispa Henrikin aikoja. Uuden tulkinnan mukaan Lallin surmaama kirkonmies ei ollut piispa Henrik, vaan joku pappi tai munkki Heinrich, "Heinäriikki". Mahdollisesti jopa piispa Henrik ja kuningas Erik Pyhä olivat yksi ja sama henkilö, jolle legenda antoi kaksi eri roolia. Tiedä häntä sitten.

Paula Havasten "Tuulen vihat" kertoo oman versionsa tapahtumien kulusta lähinnä Lallin eli Larrin emännän Kerten näkökulmasta. Kun aloitin lukemaan romaania, huomasin itse vasta verraten myöhään, että Kertte olikin "Piispa Henrikin legendan" Kerttu.

Minusta oikeastaan on teokselle tarpeeton taakka, että yritetään sijoittaa se hämärien, puolihistoriallisten tapahtumien kuvaukseksi. Itse traaginen tapahtumien kulku sijoittuu melkein kirjan viimeisille sivuille, mutta se varjostaa koko hienon teoksen jälkimmäistä puoliskoa, koska lukija "tietää liikaa". Kertoja pudottelee jatkuvia vihjailuja tulevasta, pahoja enteitä, unia, petaa kaiken valmiiksi. Sitten Heinäriikki vain pahaa aavistamatta sattuu tulemaan väärään tupaan väärään aikaan, eivätkä tämän miehet osaa oikein käyttäytyä. No, en kerro liikaa. Tämän kaiken jokainen lukija tietää etukäteen. Luonnollisesti Paula Havaste ymmärtää kaikkia, kukaan ei ole hirveä, julma rikollinen, kaikki on vain huonoa tuuria, pahaa karmaa.

Romaani on korkealla ammattitaidolla toteutettu kuvaus 1100-luvun Suomesta. Ei tarvitse saivarrella, että mitään Suomea ei ollut tuolloin olemassakaan. Itse asiassa ei ollut mitään Ruotsiakaan nykyisessä mielessä. Ammattitaito vie minulta halun yrittää itse kirjoittaa sellaista historiallista romaania, jossa lukija tämän kirjan mukana todella tuntee sukeltavansa aitoon keskiaikaan kaikkine savupirttien silmiä kirveltävine nokineen ja monimuotoisine hajuineen.

Suomenuskon maailmankuva on hyvin merkittävässä osassa, henkineen, loitsuineen, ennusmerkkeineen, uskomuksineen... Jos näistä asioista on kiinnostunut, tämä kirja on herkkua. Pienen, muihin taloihin verrattuna vauraan torpan elämää kaikkine ongelmineen kuvataan perusteellisesti, sairaskertomuksia joskus hieman pitkäpiimäisestikin.

Minun on nyt pakko verrata tarinaa Pietolan tyttöjen elämään 1800-luvulla (kts. aikaisempi bloggaus). Jotenkin hämmästyttävän vähän oli 700:n vuoden aikana muuttunut. Kerten maailmasta jos joku tekisi aikahypyn Pietolan tyttöjen vieraaksi, ei hän paljoa ihmettelisi: uuniin oli tullut savupiippu, karja oli viety tuvasta omaan navettaansa, pieniin ikkunoihin oli tullut lasit. Metsämiehet olivat saaneet ruutiaseet. Siinä kai tärkeimmät, melko helposti sulatettavia asioita. Loitsuja osattiin sivukylillä edelleen autonomisen ajan Suomessa.

Teoksen alkupuoli on paikoin hieman pitkästyttävää, jos tarpeeksi ei ole kiinnostunut pienistä yksityiskohdista. Kirjan herkullisimmat jaksot ovat keskivaiheilla, kun aikuiseksi naiseksi kypsynyt, neuvokas Kertte ottaa itselleen lopullisesti talon emännyyden, ohjat käsiinsä. Näitä vaiheita lukee hymyillen. Kirjan loppupuolen tapahtumat ovat ristiriitaisia, paikoin vaikea ymmärtää Kerten mielen maisemien ailahteluita. No, enhän minä todella naisia muutenkaan voi oikeasti ymmärtää. Loppuratkaisu on hieman kömpelö, epäuskottava. Tarina jatkuu seuraavassa kirjassa, jolla ilmeisesti ei ole taakkanaan liikaa "historiallisia faktoja".

Pehmeää dystopiaa varhaisnuorille...

Koska haaveilen jossakin vaiheessa toteuttavan lasten- tai nuorisokirjan, tutustun silloin tällöin kehuttuihin tämän genren toteutuksiin. Juuri äsken luin Laura Lähteenmäen North End -trilogian toisen kirjan, muita kahta en ole lukenut, enkä suunnittele lukevanikaan.

"Kaiken peittävä tulva" on jonkinlaista scifiä, se sijoittuu ehkä 2040-50-luvulle, "suuren muutoksen" jälkeiseen aikaan. Pidän kirjan luokittelemista dystopiaksi liioiteltuna. Ei sen maailma kovin synkkä ole, vain hieman ankea. Taustalla kummitteleva, n. 16v aikaisemmin tapahtunut globaali "suuri muutos" ei ollut varsinainen romahdus, vain pelisääntöjen muutos. Elämä jatkuu, mutta köyhempänä, raaempana, voisi verrata jotenkin vaikkapa 1800-luvun yhteiskuntaan, elintason suhteen.

Valtio, jota kuvataan jää hieman epäselväksi, se voisi olla Suomi tai Ruotsi. Jos se on Suomi, North Endin pikkukaupunki voisi olla vaikkapa Kemijärvi. Teknologia ei ole täysin romahtanut, vaan joiltakin pieniltä osin jopa kehittynyt nykyisestä. Nälkä, kylmä, työttömyys, näköalattomuus vaivaavat kaikkialla. Ilmastonmuutos on yhdessä pääosassa, asiavirheenä myös otsonikato, joka näyttää olevan nykyisin hallinnassa, ei todellisuudessa ehkä enää pahene.

Muutamaan kevätkuukauteen sijoittuvassa tarinassa on neljä teemaa: jäiden lähtö ja paha tulva, ihan demokraattisilta kuullostavat eduskuntavaalit, suklaatehtaan talvella tapahtunut konkurssi ja uuden, korvaavan työllistäjän pystyttäminen kaupunkiin. Neljäntenä teemana ovat vuotuiset, valtakunnalliset laulukilpailut, joihin päähenkilö, lukiolainen Luna aikoo osallistua.

Tarinan ensimmäinen kolmannes tuntuu minusta pitkäpiimäiseltä, se on takakannessa ylistettyä "maanläheistä kerrontaa", koululaisten ankeaa arkea, ihmissuhde- ja yhteiskuntaluokkaristiriitojen kuvaamista, lähes päivä kerrallallaan edeten.

Vähitellen tapahtumat kiihtyvät ja teemat kietoutuvat toisiinsa, osittain odotettavin, osittain odottamattomin seurauksin. Viimeinen kolmannes tarinasta mennään aika kovaa kyytiä, sattuu ja tapahtuu, positiivista ja negatiivista. Vanhat, salatut asiat pulpahtavat päivänvaloon ja ihmissuhdeasetelmat keikahtavat osin melkein ylösalaisin.

Lopputulos on kuitenkin perinteisen kaunis, kaikkien sopu ja hieman parantuneet tulevaisuuden näköalat useimmille, lämmin, lyhyt kesä saapuu kylmään, pimeään pohjoiseen.

Voihan tätä teosta pitää tärkeitä näköaloja avaavana, erinomaisena nuorisokirjana. Ei kevyenä teinihömppänä, vaan taitavalla käsialalla kirjoitettua, loppua kohti mukaansa tempaavana proosana, laadukkaana kaunokirjallisuutena. Minun kaipaamani fantasia-, mystiikka ja metafyysiset maailmankatsomukselliset elementit loistavat poissaolollaan. Todellisuutta tarkastellaan vain sen mukaan mitä peruaistit havaitsevat. Kertojan kieli on usein hyvin kaunista, luontevaa, herkkää. Naisen käsialaa. Hieno kirja omassa lajityypissään.

To The Bright Edge of the World

Luin varmaan kolme kuukautta Eowyn Iveyn kakkosteosta: "To The Bright Edge of the World". Englanninkielistä lukee hieman hitaammin, sivuja 412, lisäksi olen siinä sivussa ehtinyt lukea muutakin, kirjoittamisesta puhumattakaan.

Kaunis "Lumilapsi" asetti odotuksia toiselle romaanille. No, teoksia on hieman vaikea verrata. Siinä missä Lumilapsi on kaunis aikuisten satu, Bright Edge on hyvin erilainen teos, eräänlainen fiktiivinen dokumenttikokoelma, johon pitää suhtautua erilailla kuin perinteiseen romaaniin.  Lyhyesti ilmaistuna Bright Edge on lukuelämys, mutta ei kauneudessaan ihan nouse Lumilapsen tasolle.

Bright Edge on hyvän dokumentin tavoin hyvin monitasoinen. Sen pääantia ovat kaksi päiväkirjaa, joiden välillä hypitään kronologisessa järjestyksessä. Toinen merkittävä osuus on alaskalaisen museonhoitajan ja koko dokumentin materaalin toimittajan, vanhan miehen pitkä kirjeenvaihto. Mausteena on kaikkea muuta, lehtileikkeistä kirjasiteerauksiin ja vanhoihin sekä uusiin valokuviin.

Tarinan ydin on fiktiivinen tutkimusmatka fiktiiviselle, alaskalaiselle Wolverine-joelle, jota eurooppalaiset eivät 1885 koskaan vielä olleet edenneet mereltä latvavesille ja solan kautta todelliselle Tanana-joelle. Toinen päiväkirja on everstiluutnantti Allen Forresterin, retkikunnan johtajan matkakuvaus, toinen hänen Portlandin laidalla sijaitsevaan varuskuntaan jääneen nuoren vaimonsa pitämä. Päiväkirjojen tyyli on uskottavan erilainen, herkullisella tavalla.

Retken sisältönä ovat toisaalta luonnon ankaruus, matkaajien ainainen nälkä, vilu, sairaudet. Toinen tärkeä alue on alkuperäisasukkaiden, intiaanien ystävällisyys ja avuliaisuus, vastoin odotuksia, erikoiset tavat, perinteet, asenteet, elinkeinot. Taustana on, että samojen heimolaisten isovanhemmat olivat sotajalalla 50v aikaisemmin Alaskaa isännöiviä venäläisiä vastaan toteuttaen useita verilöylyjä, joiden seurauksena, osittain, venäläiset mielellään luopuivat Alaskasta, vain pientä rahallista korvausta pyytäen.

Kolmas tärkeä tarinan ulottuvuus ovat mystiset tapahtumat ja ilmiöt. Alkuperäis-amerikkalaisille ne olivat arkipäivää, mutta rationaaliselle, maallistuneelle everstille luomoavia, käsittämättömiä. Teoksen neljäs ja ehkä tärkein ulottuvuus on uuden, ei niin hyvän ajan koittaminen Alaskaan. Eversti lupasi auttajilleen, että hänen jälkeensä ei tule mitään sotilasosastoja. Tämä lupaus ilmeisesti pidettiin. Alaskassa ei käyty intiaanisotia. Mutta ilmeisesti everstikään ei tajunnut, että jo seuraavana vuonna retken jälkeen alueelle käynnistyi kaivosmiesten ryntäys kaikkine lieveilmiöineen. Alkuperäisasukkaiden rauha vietiin lopullisesti. Kuin taikaiskusta, myös kaikki mystiikka ja oudot ilmiöt katosivat, loppuivat. Mutta ehkä eivät aivan kokonaan. Siitähän kertoi samoihin maisemiin 40v myöhemmin sijoittuva lumilapsen ihmeellinen tarina.

Bright Edge sisältää henkilöhahmoja, asetelmia, tapahtumien kulkuja, joista on mahdollista etsiä istuvia rinnakkaisuuksia Lumilapsen tarinaan. Juonessa on kauniita tunnelmallisia yhtäläisyyksiä. Onko se todellista Alaskan henkeä? Mutta odotin, että tarinoilla olisi edes jotakin juonellista yhteyttä, esim. yhteisiä henkilöitä. Ei ollut. Harmi.

Yllättäen minulle tarinan kiinnostavin hahmo on nuori nainen, Nat'aaggi, joka puoliväkisin tuppautuu mukaan retkikuntaan. Muodollisesti jatkossa eversti kohtelee häntä heidän suojattinaan, mutta tarinan lopussa mies ihmettelee kuka oikeastaan suojeli ja ketä. Intiaaninainen jää arvoitukselliseksi. Hänestä olisi halunnut kuulla paljon lisää. Nat'aaggissa ja lumilapsessa, Fainassa, on paljon yhteistä, keskeisimpänä suvereeni kyky selvitä Alaskan armottaman luonnon niukkoja resursseja hyödyntäen.

Teos on voimakas puolustuspuhe alkuperäiskansojen kulttuurin puolesta. Välillä retki etenee pitkästyttävän hitaastia ja everstin puolisolla, Sophiella on jonnen joutavia sosiaalisia ongelmia, joista en oikein jaksanut kiinnostua. Vaihteeksi sitten molemmilla rintamilla sattuu ja tapahtuu. Juuri kiriittisellä hetkellä vaihdetaan päiväkirjaa. Tarinan kaari on lumilapsen tapaan hyvin kaunis. Kyyneliltä en tässäkään välttynyt. Haluaisin nähdä jatkoromaanin aiheena Nat'aaggin myöhemmät vaiheet. Siinä tarinassa pitäisi tunkeutua syvemmälle arvoituksellisen naisen mielen syvyyksiin. Tietysti juonen pitäisi olla kaunis!

Pietolan tytöt

Julkaisen oman "finlandiapalkintoni", joka minulla tarkoittaa tänä vuonna lukemistani kirjoista vaikuttavinta. Se ei ole uutuuskirja, ei todellakaan, vaan vuodelta 1892: Heikki Meriläinen: "Pietolan tytöt." Kilpaili tasaveroisesti Kaari Utrion Yksisarvisen kanssa ja minun päässäni voitti.

"Pietolan tytöt" on "Seitsemän veljeksen" inspiroima muunnelma kertoen yhdeksästä siskoksesta, jotka panevat paremmaksi kuin Jukolan veljekset. Takakannessa Markku Eskelinen luonnehtii sanoilla "...esifeministinen utopia, omavaraisen, neuvokkaan, aikansa sukupuoliroolit nurinniskoin kääntävän naisyhteisön vuosikymmenien mittainen selviytymistarina." Siinähän se on oleellinen tiivistetysti.

Teos oli viime vuoden kesällä, 2015, radion jatkoluentana ja siitä innostuin hankkimaan kirjan itselleni. Radiosta kuulin vain pienen osan jaksoista eikä häirinnyt lukemista. Teos sisältää useita Seitsemän veljeksen juonellisia elementtejä, mutta eri järjestyksessä ja uudelleen muotoiltuna, usein eri lopputuloksella. Kirjassa ei mainita vuosilukuja, mutta 1867-68 nälkävuosien yksityiskohtainen kuvaus auttaa sijoittamaan tarinan alun jonnekin 1830-luvun alkuun, ehkä, en viitsi laskea vuosia, vaikka se olisi mahdollista. Tarina päättyy samantyylisesti kuin Jukolan veljesten tarina, ehkä joskus 1885 tienoilla, vajaan vuosikymmenen ennen kirjan kirjoittamista. Minä arvaan, että Pietolan talo sijaitsi jossakin koillisessa Keski-Suomessa.

Tarinasta ei voi mielekkäästi kertoa vertaamatta sitä esikuvaansa. Heikki Meriläinen on huomattavasti Aleksis Kiveä pikkutarkempi ajan ja elämän kuvaaja ja varmaan aikalaisarvostelijoille tämä oli sukupuoliroolien radikaalin kyseenalaistamisen lisäksi liikaa. Esimerkiksi hirsirakentamisen ja uunin muurauksen yksityiskohtainen kuvaamien ei oikein varmaan siihen aikaan kuulunut kaunokirjallisuuteen. Nyt toivottavasti tyylirajat ovat väljemmät. Kirjassa on valtavasti sananparsia, sananlaskuja, pieni osa tuttuja, suurin osa täysin uusia. Koin ne herkullisina, tekisi mieli koota ne talteen! Kieli sisältää suuren määrän murresanoja, mitkä jäivät epäselväksi, mutta harvoin ne tärkeää ymmärtämistä haittasivat, tyylikeinona maistuivat hyvältä suussa.

Pietolan tytöt ovat sankareita, voimakkaita naisia, joiden usko omiin mahdollisuuksiinsa kasvaa tarinan edistyessä, vuosikymmenien kuluessa. Kuten oli tilanne impivaaralaisten suhteen, alussa heille naurettiin, lopussa heitä ihaltiin. Ajan yhteiskunnalliset suhteet ja epäoikeudenmukaisuudet, erilaisia kuin nykyisin, tulevat paikoin näkyviin hyvin konkreettisesti. Koko pitäjä tietää törkeän petoksen, jonka uhreiksi tytöt joutuvat, mutta kukaan ei puutu asiaan. Nimismies on korruptoitunut törkimys. Rovasti muuttaa tarinan kulessa käsityksensä tytöistä ja kirjan loppupuolella tukee heitä reilulla tavalla.

Luonnonvoimat jylläävät, etenkin ukonilmat, usein kohtalokkaalla tavalla. Suuret nälkävuodet jo mainitsin alussa, mutta kypsinä aikuisilla tytöillä on siinä vaiheessa jo kokemusta, vankkaa osaamista ja selviytymiskykyä.

Keskustelut on uskottavia, töksähteleviä, junnaavia, kuten voisi kansannaisilta olettaakin. Tyhmiä he eivät ole, vaan, kuten Juokolan veljesten tapauksessa, ongelmiin haetaan yhdessä perusteellisesti ratkaisuja kaihtamatta keskenään kovaakaan kieltä ja ristiriitojen avointa ilmaisemista. Välillä tytöt ovat hyvin sopuisia ja raatavat miesten töissä yhdeksän sisukkaan naisen voimalla, välillä ovat kuvannollisesti toistensa tukassa kiinni. Väkivaltaa käytettiin vain muutamissa tapauksissa muita tahoja kohtaan, ei kai merkittävästi tyttöjen kesken.

Jukolan veljesten tarinaan verrattuna Pietolan tyttöjen elämä oli oleellisesti kovempaa. Kuolema vieraili vuosikymmenien kuluessa monta kertaa, tragedioilta ei vältytty. Tippa silmässä luin teosta monta kertaa. Kirjan miesten joukossa ei ollut sankareita, pari avuliasta, monta alisuoriutujaa, nyhveröä ja petturia. Ehdottomasti tarinan asenne oli vahvasti feministinen, erittäin positiivisessä hengessä: todella upeita, ihailtavia, esikuvaksi kelpaavia naisia koko joukko.

Lopputulema. Kun hyväksyy sen, että 1800-luvun kieli, kaunokirjallisuuden kehitysvaihe, maailmankuva oli erilainen, kunnioittaa näitä ihmisiä ja heidän maailmaansa, nauttii valtavasta määrästä kiinnostavia yksityiskohtia, osaa eläytyä heidän rankkaan, meille vieraaseen elämään, tässä on ehdoton kirja jokaisen Seitsemästä veljeksestä pitävän luettavaksi. Minä kiinnyin enemmän Pietolan tyttöihin kuin Jukolan veljeksiin!

Korpisoturi, tarina yhteiskunnan romahduksesta.

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Koska itse viimeistelen hieman saman aihepiirin omaa tekelettäni, luin suurella mielenkiinnolla Laura Gustafssonin uutuuskirjan. Oletan että yhteiskunnan romahtaminen on nyt ajankohtainan, ajatuksia herättävä kuuma teema. Se on hyvä asia! En mitenkään voi olla vertailematta ammattikirjailijan lähestymistapaa omaani.

Vakiovaroitus: jos aikoo lukea kirjan, saatan kertoa tässä liikaa. Se on makuasia, on oma valinta jatkaako tämän arvion lukemista.

Korpisoturi kertoo suurta, ilmeisesti kuitenkin ainoastaan Suomea koskevaa yhteiskunnan romahdusta edeltäneestä vuodesta ja itse romahduksesta pienen Itä-Suomalaisen kirkonkylän ja metsään vanhaan torppaan linnoittautuneen selviytyjämiehen, Ahman perspektiivistä. Varsinaisesti romahduksen jälkeisestä ajasta, sekä muun Suomen tapahtumista romahduksen aikaan, ei juurikaan kerrota. Gustafssonin tarina päättyy vastaavaan tilanteeseen, missä minun tarinani alkukiidon jälkeen vasta nousee lentoon.

Jo heti tarinan alussa minä tunnistin Ahman, melko nuoren miehen, ratkaisumallin riskit, jotka sitten toteutuivatkin. Suurin uhka romahdusselviytyjälle ovat omien tarpeiden täyttämisen jälkeen muut ihmiset. Näitä on kahta lajia: apua tarvitsevat hädänalaiset ja sitten väkivaltaiset rosvot. Et voi valita kumpia autat. rosvot vievät kaiken, jos pääsevät osingolle.
Siten yksin selviytyjän on katkaistava ajoissa yhteydet ulkomaailmaan ja piilouduttava. Ahma ei hallinnut tätä asiaa. Tämä on kirjan juonen ydin. Jos et voi piiloutua esim. maatilasi ja viljelyksiesi vuoksi, silloin tarvitset suuren ja puolustuskykyisen, luotettavan, yksimielisen yhteisön avuksesi. Tässä ovat ne vaihtoehdot. Oma tarinani käsittelee molempia ratkaisuja, Korpisoturi ei oikein puhtaasti kumpaakaan, vaan jotakin tästä väliltä.

Vaikka Gustafsson kirjan lopun kiitoksissa mainitsee preppariyhteisön, teoksen käsittelystä olen tulkitsevani, että hän pitää romahdukseen valmistautuvaa joukkoa irrationaalisina friikkeinä, hieman yksioikoisina intoilijoina. Tällaisia tarinan kolme prepparia ovatkin. Kirjailija katselee heitä hieman ylimielisesti ylhäältä, antisankareina.

Mutta koska hän kuitenkin sijoittaa tarinaan ihan oikean, kohtalokkaan romahduksen, aivan tapahtumien loppupuolelle, olisi voinut kuvitella, että teoksen todellisuuteen olisi kuulunut myös älykäs, neuvokas, kaukaa viisas sankari. Nyt sellainen puuttui. Tarinan selviytyjillä oli kyllä osaamista, mutta ei suurta, rakentavaa kokonaiskuvaa. He eivät kelpaa esikuviksi, vain varoittaviksi esimerkeiksi.

Tarinan asiasisältö oli kyllä huolella kerätty. Tapahtumien kulku oli uskottava, masentava. Ei, älkää tulkitko väärin! Kirja sisältää runsaasti huumoria, joka kyllä painottuu alkupuolelle. Henkilöhahmot ovat kaikkine vajavuuksineen sekä luonteenpiirteineen reheviä, inhimillisiä ja lukija tuntee heitä kohtaan sympatiaa. Kuinka voisi kirjoittaa laadukasta kaunokirjallisuutta ilman mutkikkaita parisuhdekysymyksiä? Ja tietysti suhteiden on vakavasti otettavassa teoksessa oltava hyvin poikkeuksellisia. Niin tässäkin oli tilanne Ahman elämän naisten kanssa.

Oikeastaan kaikki hahmot, yhtä ainoaa lukuun ottamatta, olivat melkoisia juntteja. Olen hieman saanut sellaisen käsityksen, että laadukkaassa kaunokirjallisessa pitää olla joko näin asiantila tai sitten muutaman pitää vielä olla mielenterveysongelmaisia. Muuten he eivät ole kiinnostavia. Kaunokirjallisuuden vakavat harrastajat varmaan tyrmäävät käsitykseni oikopäätä. Kuitenkin minä olen ollut huomaavinani, että älykkäitä, selväpäisiä sankareita pääasiassa, mutta ei aivan poissulkevasti, esiintyy lähinnä tieteiskirjallisuudessa. Sitähän ei useinkaan oikeana kaunokirjallisuutena pidetäkään.


 Korpisoturi edustaa ehdottomasti korkealaatuista kirjallisuutta. Se on elävästi ja tasapainoisesti kirjoitettu, jääden vain hetkittäin junnaamaan paikalleen, ja nekin jaksot olivat varmaan minun väärinkäsitystäni. Jotkut dialogit nyt vain minulle tuntuivat jonnen joutavalta smalltalkilta. Olen varmaan väärässä. Juoni polveili yllätyksellisesti matkallaan masentavaan lopputulokseen, joka sekin oli tulkinnanvarainen väite, se masentavuus. Henkilöitä tuli ja meni, jotkut viipyivät kauemmin mukana, jotkut vain käväisivät näyttämöllä. Päähenkilö oli kirjan päättyessä elossa ja kohtuullisissa ruumiinvoimissa. Voiko romahdustarinalta paljon muuta odottaa?

Kaari Utrio, Yksisarvinen

Mahtava, historiallinen tarina ensimmäisen ristiretken ajoilta

Sitten viime kirjoituksen olen lukenut kaikenlaista, toivottavasti myös saanut kehittäviä vaikutteita. Mutta ehkä en välitä näistä kertoa. Lisäksi aikaa olen käyttänyt enemmän omaan kirjoittamiseen kuin lukemiseen. Minulla on suuria vaikeuksia löytää mieleistäni lukemista. Normaalikokoisessa kirjakaupassa ei tyypillisesti löydy minulle yhtään mitään. Se mikä myy, ei yleensä ole suunnattu minulle. En kuulu kaunokirjallisuuden kannattavaan kohderyhmään.

Yllättäen ainakin muutaman kirjan olen löytänyt muualta kuin oikeasta kirjakaupasta. Lumilapsi löytyi Prismasta ja viime syksynä nyt käsittelemäni Kaari Utrion Yksisarvinen Tokmannilta. Sellaista kirjallisuutta, jota minä viitsin lukea, kirjoitetaan, tai ainakin julkaistaan olemattoman vähän. Onneksi voi aina itse kirjoittaa täsmälleen sitä, mitä itse haluaa lukea. Kirjoittaminen on suurempi elämys kuin lukeminen!
Aloitin viime syksyllä lukemaan mökillä Yksisarvista, mutta silloin juuri oma kirjoittaminen motivoi enemmän ja Utrion paksuhko teos jäi kesken, talveksi mökin hyllylle. Noin viikko sitten tartuin siihen uudestaan ja löysin siitä imun. Vastoin syksyn alkuodotuksia hieno tarina osoittautui koukuttavaksi eikä sitä enää voinut jättää kesken.

Olin juuri toteuttanut muutaman viikon improvisoidun, erään uneni johdatteleman kirjoitusharjoituksen. Kirjoitin historiallisen pienoisromaanin, mielestäni pidemmän kuin novellin, 80 sivua. Se sijoittui vuoteen 1618 käsitelleen merirosvojen ja Amerikan alkuperäisasukkaiden teemoja.

Historiallinen romaani vaatisi aina laajan, perusteellisen esitutkimuksen. Kaari Utrio oli tehnyt sellaisen, minä en. Joitakin asioita guuglasin, siinä kaikki. Oman, vaatimattoman harjoituksen perspektiivistä oli jännittävää verrata ammattilaisen näppäimistön vakuuttavaa jälkeä.

En ole ennen lukenut Utriota. Historialliset tarinat eivät ole kovasti kiehtoneet. Ehkä tärkein syy on se, että ne joko ovat olleet epärealistisen romanttisia, pehmennettyjä tai sitten kohtuuttoman raakoja, verellä ja kärsimyksellä mässäilyä. Harva kirjoittaja on löytänyt vanhoista ajoista sellaisia ulottuvuuksia, jotka kiinnostavat minua. Kaari Utrio oli löytänyt, vaikka pitkän tarinan keskeinen aihepiiri oli eräs verisimmistä mahdollisista: ensimmäinen ristiretki. Aiheessa ei voinut välttää taisteluja ja joukkomurhia, mutta ne olivat kuitenkin sivuosassa. Tärkeimmässä osassa minun mielestäni oli erilaisten ihmisten erilaisten motiivien ymmärtäminen.

Tarinan kaari on pitkä, noin puolet ihmiselämästä, sen aikaisesta. Se alkoi merellä, viikinkialuksessa, jossa kaksi päähenkilöistä syntyi jäävuoren katveessa, tuulensuojassa. Kohtuullisesti vietettiin aikaa Pohjois-Amerikassa, Viinimaassa. Tämä taisi olla minulle se ratkaiseva aihe, miksi valitsin pehmeäkantisen kirjan hyllystä impulssiostoksena. Siinä petyin. Olisin halunnut Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita mukaan tarinaan. Miksi viikingit eivät lähtiessään kaapanneet mukaan esim. nuorta intiaanityttöä? Kyllä hänet olisi saanut juoneen mukaan mausteeksi. Mehän nyt tiedämme, että Islannin västöstä löytyy Viinimaasta periytyviä geenejä!

No, viikinkiajan loppuvaiheet olivat sinälläänkin kiinnostavia ja pohjanmiesten ajattelutapoja peilattiin Italian ja Lähi-Idän perinteeseen aivan koko teoksen ajan, viime sivuille asti.

Minä pidän Kaari Utrion kirjallisesta tyylistä. Se muistuttaa sitä, johon itse pyrin. Se on selkeää, mutta silti elävää ilman tarpeetonta kielikuvien ilotulitusta. Jotkut miljöökuvaukset olivat ylipitkiä ja perusteellisia, etenkin koskien palatseja ja linnoja. Luonnonkuvausta olisin halunnut enemmän. Utrio ei ole luonnonmystikko. Minulle hän on erityisesti tarinankertoja. Juoni ja sen käänteet ovat pääosassa. Osa juonesta oli tietenkin aidon historian kulun kahleissa. Aitojen taistelujen kulku ja lopputulokset oli esitettävä suunnilleen totuudenmukaisesti. Mukana olevat oikeiden historiallisten henkilöiden elämä ei saanut liikaa erota virallisesta.

Minä löysin juonesta paikoin nerokkaita käänteitä. Kirjoittajana näitä osaa vilpittömästi ihailla. Loppuratkaisujen elementit oli jo edeltäkäsin lukijan arvattavissa, mutta silti niiden hienot yksityiskohdat tuntuivat herkullisilta. Tarina oli pitkä ja juoni kaunisti nousi vuoroin seesteisille, vihreille, kukkiville ylängöille auringon paisteeseen, vilvoittaviin tuuliin ja vuoroin taas ryömi pimeiden, kosteiden rotkojen synkeissä, haisevissa, masentavissa osuuksissa. En todellakaan pitkästynyt.

Koska itse kirjoitan tieteisfantasiaa, tai välillä vain fantasiaa ilman tieteisulottuvuutta, kuten tuo äskeinen harjoitukseni, nautin Utrion kuvaamasta kristillisesta mystiikasta. Se oli lumoavan kaunista, kliseistä melko vapaata. Viikinkien mystiikkaakin olisi voinut käsitellä, mutta ymmärrän että jo teoksen alussa päähenkilöiden vanhemmat olivat hartaita kristittyjä, viikinkikäännynnäisiä.

Utrio sanoi jossakin, että Constanzia ei kuvaa häntä itseään. No eipä tietenkään. Constanzia oli fiktiivinen 900 vuotta sitten elänyt etelä-eurooppalainen naispuoleinen intellektuelli, aikansa lombardi- ja normannikulttuurin yläluokkainen kasvatti. Mutta Utrion on aivan turha kieltää, että hän ei olisi vuodattanut tähän rakastettavaan, hienoon, älykkääseen naiseen merkittävän lorauksen myös omaa itseään

Ristiretkistä on demonisoitu kristittyjä ja länsi-eurooppalaisia. Kyllä, he syyllistyivät hirvittäviin julmuuksiin. Mutta vastineeksi on rehellistä todeta, että saraseenit, siis musliimit, olivat jo silloin jatkuvaluontoisesti toistensa päitä katkomassa oikein urkalla, sunnit vastaan shiiat ja emiiri vastaan toinen emiiri. Vallatun kaupungin koko väestön surmaaminen oli tavallinen käytäntö ja ristiretkien johto edes yritti hieman hillitä julmuuksia joihin syyllistyivät lähinnä ristiretkeläisten alimpien sosiaaliryhmien edustajat. Silloin ei uskontoa kysytty, vaan armenialaiskristityt ja juutalaiset tapettiin saraseenien seuraksi ilman erottelua. Ja kyllä, monin paikoin eri uskontoryhmät elivät kaupungeissa kohtuullisen sovussa keskenään ja ristiretket useilla alueilla päättivät tämän ajanjakson. Eri musliimiryhmillä oli keskenään suuria eroja. Sivistyneempiä olivat silloin egyptiläiset fatimidit, kai shiioja, ja barbaarisimpia olivat sunni-turkkilaiset seldžukit, jotka olivat juuri vasta kaupunkilaistumisen alussa olevia villejä paimentolaisia.

Varmaankin tulen lukemaan muutakin Utrion tuotantoa, vaikka genre ei ihan minun alaani olekaan. Olihan Yksisarvinen hulppea lukuelämys, jota voi mielestäni verrata mihin tahansa saman genren suurteokseen. Enemmän kuin viihdekirjallisuutta!

Nadian ihmeelliset löydöt onnen ja onnettomuuksien olemuksesta

Hieno juttu, että Andrei Pajanne julkaisi uuden teoksen näin pian edellisen, "Autuaiden saaren" jälkeen. Ja ihan oikein, "Nadia, onnetar" jatkaa sillä henkevän tieteisfantasian linjalla, josta ainakin juuri minä pidän ja nautin.

Kirja on ohuempi kuin edellinen järkäle, jopa lyhyehkö, mutta painavaa sisältöä täynnä. Jos "Autuaiden saari", jota nimitin "Andreaksen ilmestykseksi", jätti esittämäänsä monimutkaiseen maailmankuvaan lukijalle paljon avonaisia kysymyksiä, Nadia pyrkii esittämään kirjan ohuudesta huolimatta melko perusteellisen ja huolella hiotun sanoman, kosmologian ja henkisen "totuuden". Tarinan ei tosiaankaan voi väittää loppuvan kesken vaan, erityisesti päättäminen on tehty huolella.
Kirja kertoo päähenkilön elämäntarinan alkaen nuoresta pikkutytöstä... no, en kerro enempää. Jospa luonnehtisin tätä teosta vaikkapa "Nadian ilosanomaksi".

Minä pidän J.S.Bachin musiikista. Sille on tunnetusti ominaista "ankara rakenteellisuus ja logiikka", josta kaikki eivät nauti. Minä nautin. Minä olen löytäväni sekä "Autuaiden saaren" että "Nadia, onnettaren" juonellisessa ja käsittelyn kaaressa sellaisen systemaattisen, huolella harkitun rakenteen, jollaista ei usein fiktiossa tapaa. Menettely ei tee sisältöä mitenkään ennalta arvattavaksi, vaan helpottaa kokonaisuuden hahmottamista. Perinteisissä saduissa sovelletaan usein systemaattista rakenteellisuutta toimivana tehokeinona. Kirjan sanoma on melkoisen monimutkainen omaksuttava, eli se, että rakenne tietokirjojen tapaan tukee sisältöä, on mielestäni hyvä, lukijaa palveleva asia.
Pajanteen kirjalliselle tyylille on mielestäni ominaista myös taidemusiikin kaltainen dynamiikka. Kirjassa vuorottelevat mukaansa tempaavat tapahtumakulut ja toisaalta voimakkaat fortissimot, jotka on hyvä lukea rauhallisesti keskittyen sekä nautiskellen dramaattisesta kielestä ja aforisminomaisista totuuksista. Nadian elämä ei todellakaan ole mitään kevyttä musiikkia vaan syvällistä draamaa.

Kirjan sisällöllisen rakenteen voisi jakaa kolmeen osaan: (1) Nadian kehitystarinaan onnen ja onnettomuuksien vuorotellessa. (2) Nadian ihmeelliseen seikkailuun kosmisissa todellisuuksissa (3) Täydentävään yhteenvetoon ja huimaavaan lopputulemaan. Kirjan syvällinen henkinen sanoma rakentuu pikkuhiljaa, vähitellen tiivistyen ja tarkentuen loppua kohti. Kosminen ajatusrakennelma voi oikeastaan olla läkähdyttävä ymmärrettäväksi, jos ei ole ennestään tottunut vastavanlaisiin esityksiin, jos kaikki todella on lukijalle uutta.  Nadian henkiset löydöt yhdistävät ikivanhat mystiikan esoteeriset opit sekä modernin kosmologian ja kvanttifysiikan. No, siellä täällä otetaan pieniä kaunokirjallisia vapauksia tieteellisten, todettujen lainalaisuuksien tulkinnoissa, mutta kokonaisuus, lopputulos on hyvin kiinnostava ja kaunis. Ainoa minua enemmän häiritsevä asia on ajan käsitteen pidättyminen "newtonilaisessa fysiikassa" jopa ajatuksen liikkuessa multiversumeissa. Käsite "ikuisuus", ajattomuus, todellisuuden perustana ikään kuin näyttää puuttuvan mallista. Tai sitten minulta jäi jotakin ymmärtämättä. Kaunokirjallista nautintoa tämä ei tietenkään paljoakaan häiritse.

"Nadia, onnetar" sisältää monia episodeja, joista erityisesti nautin. Eräs niistä oli "kosmisten seikkailujen" metsäkohtaus. Itse koen metsän hyvin paljon juuri kuvatulla tavalla. Toiset upeat jaksot olivat musiikin esittämistä ja kuuntelemista kuvaavat osuudet. Ne kouraisivat syvältä. Kaiken kaikkiaan loppua kohti alkoi tihentyvästi tulla vastaan kohtauksia, herkkiä tilanteita, joissa lukija joutui kuivaamaan oman silmäkulmansa ja ehkä pitämään pienen tauon, että silmillä taas näki tekstin.

Mikä teoksessa on parasta? Ehdottomasti monet syvälliset keskustelut, ennen kaikkea Nadian ja Marian väliset. Mitä sitten jäin kaipaamaan? Jos jotakin pitäisi keksiä, niin ehkä ennen varsinaisen tarinan kronologista alkua kertomuksen, minkälaisten omien kokemustensa kautta Nadia aivan pikkutyttönä tuli siihen tulokseen, että maailma on hänen luomansa.