sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Turun kiukkuiset ihmeet


Yleisesittely

Lemmikki Valkeamerin ”Turun ihmeitten yö” on erikoinen romaani. Se on pullollaan katkeraa kapinaa ”vaaleanpunaista ajattelua” vastaan.
Tarina alkaa vuodesta 2028, mikä ei loppujen lopuksi niin valtavasti eroa kirjan ilmestymisvuodesta 2018. Turun ja muun maailman ei oleteta niin valtavasti muuttuvan. Mitenkähän on? Romaanissa vieraillaan Seattlessa ja Israelissa. Edellinen on ”modernisoitunut”, jälkimmäinen ei mainittavasti.
Juoni kertoo kirjailija-yrittäjä Salli Vaasan kahdesta tyttärestä, lääkäri Lumikista (Lumi), lavastaja Miraldasta (Mira) sekä näiden kahdesta tyttärestä sekä kaikkien viiden naisen miehistä ja miesystävistä. Kertomuksen muodollisen rungon perustan muodostavat parisuhteiden kehityskulut. Parisuhdekehittelyt ovat muuten tavanomaisia, mutta niihin liittyy maailmankatsomuksellisia jännitteitä. Kertojia on kaksi: sivusta katseleva ja kommentoiva enkeli Azariah ja Mira itse. Klaanin ulkopuolinen, tärkeä sivuhenkilö on Lumin ja Miran serkku, Kiri, joka lievästi mielenterveysongelmainen, Lumikin yksityispotilas sekä 'pinkkien' (vihreiden) puheenjohtaja ja presidenttiehdokas, Sallin ideologinen vastustaja. Kirillä oli vaikea äitisuhde lapsuudessa.
Romaanin juonen järeä runko muodostuu 80v ikäisen Sallin suuresta suunnitelmasta muuttaa koko Suomen henkistä ilmapiiriä kaappaamalla kaksi puoluetta, yhdistämällä ne ja syntynyt oikeuspuolue instrumenttina palauttaa Suomi laimean suvaitsevaisuuden pinkistä sumusta jämäkän, aikuisen moraalin tielle.
Oleellista on se, että rautarouva Salli on katolinen. Sallin ristiretken ydin onkin tiukka kulttuuripolitiikka, jossa Jumala on määrä palauttaa vuosisatojen tauon jälkeen uudelleen kulttuurin keskiöksi.
Vuoden 2028 maailman oletetaan olevan ultrasuvaitsevainen, järjettömyyteen asti. Totuuksien etsiminen on kielletty, koska uusi totuus voisi loukata jotakin: kaikki totuudethan ovat yhtä hyviä. Tätä ajattelua vastaan Salli kapinoi. Hänen rohkeat bloggauksensa ja twiittinsä ovat luonnollisesti moniarvoisuutta rikkovia vihapuheita.
Juonen kolmas ulottuvuus, parisuhteiden, kulttuuripolitiikan rinnalla on nimitapaus: ”Turun ihmeitten yö”, Turun 800-vuotisjuhla kaupungin syntysijoilla, Koroisten niemessä 2029. Siellä tapahtuu odottamattomia, vaikuttavia asioita, joita sitten pureskellaan koko lopputarinan ajan. Ihmeillä on vahva uskonnollinen viritys.
Aivan romaanin lopulla tehdään pieni aikahyppy vuoteen 2049. Viimein edesmenneen Sallin kaikki unelmat ovat toteutuneet. Vuoden 2049 uudistunut Suomi on kovin erikoinen paikka, tulkinnanvarainen paratiisi. En kerro enempää.
”Turun ihmeitten yön” sisällön ydintä ovat lukuisat Sallin klaanin sisäiset keskustelut, poliittiset juonittelut, TV-haastattelut, -väittelyt, Sallin mauttomuuden rajoja hipovat ja ne tulkinnanvaraisesti ylittävät twiitit ja bloggaukset sekä pitkät lainaukset Sallin kirjoittamista poleemisista teoksista. Kiinnostava sivuhenkilö on kuningatar Kristiina, jota käsittelevän näytelmän (Sallin kirjoittama) lavasteita Mira toteuttaa. Minusta juuri Mira ja Kristiina ovat tarinan samaistettavimmat henkilöt.
Pidän hyvin uskottavana, että kirja ei luettuna ihan helposti unohdu. Vastaavaa minä en ole lukenut.

Ps. Teoksessa abortti ei ole tärkeä teema, vaikka se usein mainitaan. Juonellisesti tärkein asia on naispappeus. Se liittyy juoneen tavalla, joka varmasti loukkaa suomalaisia, luterilaisia naispappeja. En paljasta miten. Jos itse olisin naispappi, polttaisin varmasti kirjan takassa :-) Mutta en ole!

Maistiaisia

(Lähinnä) Sallin aforismeja:
  • Yhteisvastuu ja solidaarisuus ovat kermavaahtosanoja.
  • Jumala ei ole demokraatti. Jumalan oikea ja väärä ei äänestämällä horju.
  • Eurostoliitto jätti perustuslaistaan Jumalan pois kokonaan. Sitä ei Jumala jätä rankaisematta.
  • Varokaa. Kansojen sulatusuunit lipsuvat uuneiksi.
  • Arvoliberalismi on ajatusten törmäilyä. Luovuus tarvitsee virikkeitä. Täällä (Seattlessa) se on aina sitä samaa kaikki-käy-meininkiä.
  • Kun mies tietää, että naiset tekevät abortteja, hän ei luota naisiin. Mies on pohjimmiltaan pieni poika, jonka ensimmäinen rakkaus on äiti. Kun lapsi tajuaa, että äiti olisi voinut tappaa hänetkin, hän pitää äitiään yhtä pelottavana kuin satujen paha äitipuoli. Pahana,  vihattavana, halveksittavana.
  • Sydämessään jokainen tietää, että abortti on sekä lapsenmurha että vastoin äidin arvokkuutta, sydämen viisautta, nisäkkään luontoa.
  • Älä ota koiraa helpoksi lapsen korvikkeeksi. Koirat eivät sinua hautaa.
  • Naisesta on tullut hirviö. Ei sen jälkeen kun hän sai opiskella niin pitkälle kuin halusi, ei, vaan sen jälkeen kun sai ruveta tappamaan lapsia kohdustaan. Nainen murhaajana on vienyt yhteiskuntaa surkeaan jamaan.
  • Kiltti lääketiede saattaa olla eettisesti arveluttavilla raiteilla. Kun ihmisen ja Jumalan mielestä on aika lähteä, se estetään. Kun ikivanha tai ylivanha ihminen saa esimerkiksi jonkun halvauksen tai keuhkokuumeen, niin lääketiede kiireesti liuottaa klimpit ja syöttää antibiootit. Vanha ihminen kuntoutetaan ja saa kohta jonkun muun sairauden ja joutuu kitumaan pitkään. Näin tuhlataan yhteiskunnan varoja, läheisten energioita.
  • Nainen, jos haluat kasvattaa komean miehen pojastasi, älä ensimmäisen ristiriidan tullessa ota avioeroa. Turha lähteä hakemaan oikeita miehiä, sitä mallia valmistetaan enää vähän, jos ollenkaan. Nainen. Aloita sinä oikeiden miesten uustuotanto.
  • Median teot ovat hilsettä todellisuuden päällä. Media osaa yhden draaman muodon, vastakkaiasettelun. Se tekee kaikesta me vastaan te, mutta ratkaisukeskeisyys on sille vieras tavoite.
  • Montesquien parooni, 1721: ”Kaikkien niiden kiihkeimpänä haluna, jotka tahtovat käydä älykkäästä, on kirjojen kirjoittaminen. Mutta se päättämämpää keksientöä en osaa ajatella. Luontohan näyttää viisaudessaan pitäneen huolta siitä, että ihmisten tyhmyydet jäävät hetkellisiksi, mutta nyt kirjat tekevät ne kuolemattomiksi.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Menestyksellistä sääntöjen rikkomista!

Tarkastelen Colleen McCullough:n romaania "Tim" siksi, että kirjoittajan, kirjailijan perspektiivistä se on esimerkki sovinnaisten hyvän teoksen kriteereiden suhteellisuudesta. Kirjoittajalla on vapaus toimia näitä kriteereiden vastaisesti ja silti tuottaa nautittavaa luettavaa.

Teos on julkaistu 1974 ja tapahtumat sijoittuvat ehkä 1960-luvun Australiaan. Jonkinlaisena kategorisointina voisi esitellä, että romaanin aiheena on "kielletty rakkaus". Silloinhan juonen pitäisi päättyä tragediaan, ollakseen nautittavaa taidekirjallisuutta, eikö niin? No, tämä tarina ei pääty tragediaan, kaikki sujuu hyvin. Kuullostaa tylsältä, eikö vaan? Kaikkea muuta!

Ollakseen kiinnostava, juonen pitäisi sisältää yllätyksiä: mikään ei ole sitä miltä näyttää. Lukija joutuu koko ajan kyseenalaistamaan vaikutelman. Ihmiset juonittelevat toistensa selän takana ynnä muuta kehittynyttä sosiologiaa. No, tässä teoksessa ei ole mitään tällaista. Lukija pysyy erinomaisesti mukana ja helposti arvaa, mitä tapahtuu seuraavassa luvussa. Tylsää? Ei todellakaan!

Aloittelevaa kirjailijaa opetetaan, että kirjan jokaisen luvun pitää päättyä pieneen katastrofiin ja tarinan lopussa on suuri viimeinen katastrofi. Kehittyneessa tragediassa, suuressa taiteessa ruumiita tulee, lopputulos on lohduton. Kevyessä kirjallisuudessa lukijalle jätetään pieni toivo, tärkeimmät päähenkilöt jotenkin selviävät kuiville.

Timissä ei mikään luku ei pääty katastrofiin eikä lopussa ole mitään suurta lopputaistelua, vain kevyttä jännitystä, joka aiheutuu lähinnä siitä, että lukija on muualla opetettu pessimistiksi. Tylsää? Ei missään nimessä! Ei ole tylsää, jos lukija lopettaa kirjan hymy huulillaan.

No, missä  Colleen McCullough:n romaanin "Tim" ansiot sitten ovat? Miksi sitä lukee herpaantumattomalla kiinnostuksella? Sisällössä, sisällössä ja sisällössä. Ei juonessa. Tarina esittelee kahden äärimmäisen poikkeusihmisen vaikean rakkaustarinan, pitää sitä maailmankuvaa, jota lukijakin kenties edustaa, täysin pilkkanaan. Rakkaustarina on vaikea, mutta se etenee kuin raskas tavarajuna, ratapölkky kerrallaan ilman pahoja takaiskuja. Lukija nauttii täysin siemauksin pienistä onnistumisista.

Lukija joutuu haastamaan omat asenteensa, ainakin jos osaa sijoittaa tarinan 50v takaiseen aikaan. Nimihenkilö Tim on älyllisesti heikkolahjainen nuori mies, hieman tyyppiä Forrest Gump, sympaattinen, komea, lisäksi käsistään taitava, jopa esteettisesti lahjakas. Missään nimessä hän ei ole "sairas". Hän on vain erilainen.

Timiä on kohdeltu kaltoin, pilkattu, hän on saanut huonoa opetusta. Esimerkiksi lukutaito on jäänyt saavuttamatta. Mutta hän on fyysisesti upea, ilo silmälle, kaikille ystävällinen.

Toinen päähenkilö, Mary, on älykäs 45v ikäinen nainen, elämän kovassa taistelussa kouliintunut ja voittajana selvinnyt, suuren yrityksen kakkoshenkilö, toimitusjohtajan yksityissihteeri, hyvätuloinen ja siis varakas. Marystä on kehittynyt aseksuaalinen kyynikko. Miehet eivät kiinnosta, aineellinen vauraus on hänen elämänsä pääsisältönä... kunnes Tim eräänä aamuna kärrää betonia hänen talonsa edustalla. Tim lumoaa Maryn olemuksellaan. Mies on niin erilainen kuin kaikki naisen tapaamat miehet. Aluksi Mary teettää Timillä puutarhahommia. Vähitellen ystävyys syvenee.

Tarinan suuri taistelu tulee siitä, kun Timin vanhemmat yksi kerrallaan kuolevat. Timin kohtalo, odotusarvo loppuelämältä olisi huono, ellei Mary suuren sisäisen taistelun jälkeen olisi päättänyt naida nuoren, "kehitysvammaisen" miehen, joka voisi olla ikänsä puolesta hänen poikansa.

Teoksen ansio ei siis ole juoni, koska se on niin yksioikoinen, selkeä, yllätyksetön. Teoksen ansiona ovat pienten yksityiskohtien havainnointi, herkkä tutustuminen sekä Timin että Maryn sielunelämään. Syvälliset keskustelut viisaiden ihmisten, Maryn tuttujen kanssa. Ainoa "pahis" on Timin älykäs pikkusisko, joka on äärettömän mustasukkainen veljestään eikä alistu järkevään keskusteluun Maryn kanssa.

"Tim" edustaa sitä kirjallisuuden syvintä arvoa, jota minä haluan itsekin edustaa: aitoa sisältöä juonen kustannuksella. Inhoan juonen sekavuutta. Hyvässä teoksessa on sisällössä aina oltava jotakin hyvin poikkeuksellista: poikkeusihmisiä, poikkeusolosuhteita, syvää, filosofista ajattelua, tieteisfantaisia jo käsitteenä sisältää jotakin, joka ei kuulu "tylsään arkitodellisuuteen". Timissä päähenkilöt, molemmat ovat hyvin poikkeuksellisia, erittäin positiivisia, hyviä ihmisiä, vain niin erilaisia, kiinnostavia.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Kivitasku: sukupolvien vaiheita Saimaan rannalla ja Pietarissakin.

Ostin Anni Kytömäen viime kesänä ilmestyneen romaanin, 645-sivuisen Kivitaskun elokuussa, eli 2017. Odotukseni olivat määräytyneet Kultarinnan perusteella.

Tarina alkoi rytinällä, jota kesti noin ensimmäiset 100 sivua. Välissä oli suvantona kirjan toisen pääkertojan, Vekan tajunnanvirtaa. Seuraavat noin 200 sivua veivät minulta voimat. Olen hidas lukija, näiden sivujen kuluessa yksinkertaisesti tapahtui liian vähän. Ja se mitä tapahtui, oli liian sumeaa, epäselvää: jätin lukemisen kesken ja päätin jatkaa joskus myöhemmin. Tarina ei vain oikein tempaissut mukaansa. Albert kärsi pakkotyötuomiotaan ja katseli maailmaa kyynisen, venäläisen intellektuellin silmin. Masentuneen Vekan sekava tajunnanvirta masensi lukijaa. Näitä kirjan alkupuolen yksityiskohtia arvostaisi varmasti enemmän, jos kahlaisi koko teoksen toiseen kertaan, jolloin paremmin ymmärtäisi miten asiat niveltyivät toisiinsa. Ensimmäisellä lukemisella minulta taatusti paljon merkityksellistä livahti ohi, yli hilseen. Esimerkiksi pidin Vekaa koko ajan miehenä! Ehkä se oli tarkoituskin? Oliko? En kuitenkaan aio lukea Kivitaskua toiseen kertaan.

Toin Kivitaskun mökiltä kotiin odottamaan ja avasin uudestaan Helmikuun alussa: pakkohan tuo oli ponnistella loppuun! Tässä välissä olin lukenut lukuisia muita teoksia ja keskittynyt omaan kirjoittamiseeni. Viimeksi mainittuun menee luonnollisesti enemmän aikaa kuin lukemiseen.

Ilahduin positiivisesti. Kerronnan rytmi muuttui Saimaan kanavan räjähdysonnettomuuden jälkeen ja jatkui sisällökkäänä aivan  paksun teoksen loppuun asti. Ei vaatinut suurempia ponnisteluita. Vain masentava Veka aina välissä sekoili tietämättä mitä oikein elämältä halusi. Mutta nekin jaksot antoivat jotakin lukijalle.

Teos hyppii 1800-luvun ja nykyajan, kevään 2012 välillä. Aivan alun rytinässä kerrotaan Helenan elämän rajusta käänteestä 1950-luvulla ja tarinan lopussa viivytään jonkin verran 1900-luvun alussa.

Teoksessa on kaksi minä-muotoista, "first person" preesens-kertojaa, nykyaikaan sijoittuva Veka ja tämän esivanhempi, Albert. Viimeksi mainittu on tarinan keskeinen, useimmiten objektiivinen tarkkailija, havainnoija, nuoruudessaan itse venäläinen kirjailija, silloin vielä nimellä Sergei. Poikkeuksina Helena-osuudet alussa ja lopussa, joissa on erillinen "third-person" kertoja. Aivan muutamissa paikoissa maailmaa katsellaan Katinkan silmin, aivan liian vähän ja lyhyesti!

Väkisinkin saattaa pohtimaan modernin "first-person" ja klassisen "third-person" kerrontojen eroja, etuja ja puutteita. Minä olen klassisen ratkaisun kannattaja, niin lukijana kuin kirjoittajanakin. Moderni kerronta on kuin kamera, joka katsoo maailmaa, suuntaa katseensa ja kertoo mitä näkee, mitä tuntee. Se ei näe muiden henkilöiden päiden sisään kuin subjektiivisen arvailun kautta. Kerronta ei tiedä sitä, mitä kertova henkilö, tavallisesti päähenkilö, itse ei tiedä. Lopputulos on usein hämärä, impressionistinen, mutta selvästi siihen pyritäänkin. Lukijalta vaaditaan paljon, mielestäni usein liikaa.

Klassinen tarinan "third-person" kertoo usein imperfektissä. Hän tietää kaiken. Hän osaa kertoa objektiivisesti kaikkien hahmojen sieluntiloista. Ymmärrän, että usein tämä kuullostaa teennäiseltä, epäaidolta. Minusta edut voittavat puutteet. Loistavaa kirjallisuutta on kirjoitettu tällä vanhalla tavalla. Edelleen kirjoitetaan!

Kivitaskun merkittävin ansio on historiallisena romaanina, maailman muuttumisen kuvaajana. Samaa kirkonkylää kuvataan nykyhetkessä, 150v aikaisemin ja siinä välissä. Paljon oleskellaan vuoron perään saman mökin seinien sisällä, aikaa lennossa vaihtaen. Luonnonkuvausta mainostetaan muissa arvioinneissa, mutta minusta sitä on lopultakin liian vähän ja se keskittyy kahteen paikkaan, Soutajainvuorelle ja vähemmässä määrin pieneen Mustasaareen. Katinkan yksinäiset retket Pietarin ympäristössä ja Kannaksella olisivat olleet kiinnostavampia kuin Vekan arki, jota seurataan yksityiskohtaisesti lähes päivä kerrallaan.

Minulle jää jälkimaku tarinoista lähinnä sen mukaan, miten olin kiintynyt niiden henkilöhahmoihin, miten masentavaa heistä on erota lopussa. Tässä teoksesta puuttuivat tällaiset henkilöt. No, Albertia oppi arvostamaan, mutta ei häntä ikävä tule. Kaksi kiinnostavinta henkilöä, joiden pään sisään ei valitettavasti syvälle päässyt, olivat tietäjä-parantaja Maaria ja tämän tytär Katinka. Molemmista jäi lukijalle lähinnä surullinen jälkimaku. En oikein pitänyt tarinasta heidän osiltaan. Näiltä hahmoilta puuttui onni, kohokohdat. Olihan Katinkalla tietenkin surrealistinen huippuhetkensä Pietarissa. Mutta ei ihminen elämältään sellaista halua? Kyllä, teoksen kauneimmat, liikuttavimmat osat kertoivat näistä kahdesta naisesta! Oli kyynel poskella lukiessani.

Monipuolinen, paljon erilaista sisältöä ja ajatuksia tarjoava historiallinen sukuromaani. Mutta pidin enemmän Kultarinnasta.









torstai 21. joulukuuta 2017

"Murakamin koskettavin romaani" vain kliseisyyden kaunein kukkanen?

Pitkästä aikaa kirjoitan kirja-arvion: "Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen", Murakamin melko varhaista tuotantoa. Ei paksu, 230 sivua.

Tätä voisi pitää kehitysromaanina, alkaahan se siitä, kuinka päähenkilö 12v ikäisenä poikana koki mielestäni kirjan kauneimmin kuvatun jakson, lämpimän, epäseksuaalisen suhteen ikäiseensä tyttöön. Se nosti hymyn huulille. Mikään tämän jälkeen ei enää nostanutkaan. Kirjan lopussa Hajime on jotakin 36v.

Tarina kertoo ensinnäkin päähenkilön, Hajimen suhteista eri naisiin, kaikki enemmän tai vähemmän surullisia, mutta eri syistä. Murakami on japanilainen. Siten voisi kuvitella, että teos havainnollistaisi sisällöllään Buddhan Neljää Jaloa Totuutta. En tiedä onko se tietoinen tavoite, luulen, että ei ole. Sen tehtävän tarina kyllä suorittaa.

Hajimen, kuten ilmeisesti jokaisen hänen elämänsä naisenkin ongelma, jota nämä selvästikään eivät ymmärrä, on buddhalaisittain dukkha, kärsimys, jonka aiheuttaa taṇhā, eli takertuminen. Kirjan henkilöt takertuvat järkyttävän, tuhoisan voimakkaasti toisiin, vastakkaisen sukupuolen ihmisiin. Ongelma on, että länsimaisessa viihdefiktiossa tätä ihannoidaan, se on niin kaunista. Se on ikuista, sammumatonta, aitoa rakkautta!? Minä en ole aivan varma, ihannoiko Murakami tällaista. Ainakin hän havainnollisesti osoittaa sen tuhoisuuden ja järjettömyyden. Niin tietysti osoittavat tuhannet viihdelyriikatkin, mutta samalla sitä ihannoiden.

Mikähän minussa on vikana, koska en osaa nimittää tarinaa koskettavaksi, ellei koskettavuudella tarkoiteta juuri lukijaa keskeytymättä piinaavaa tuskallisuutta. Lukija tajuaa, että Hajime, Shimamoto, pahiten Izumi ja lopussa selviää, että myös järkevimmältä kuulostava Yukiko,  elävät jokainen takertumisen harhan piinaavassa vallassa.

Minusta suuri syy kirjan kuvaamaan kärsimykseen on, että sitä ihannoidaan. Se kuvataan jotenkin korkeana henkisyyden laatuna kirjallisuudessa. Ihminen, joka osaa jättää menneen taakseen ja katsoa tulevaisuuteen esitetään jotenkin pinnalliseksi. Buddhan opetuksen mukaan asia on ehdottomasti päin vastoin. Onnellisessa suhteessakin Buddhan opetuksen mukaan rakkauden vaatiminen on dukkhaa, kärsimystä tuottavaa. Läheisriippuvaisuus on sairaus.

Onko laadukkaan kirjallisuuden merkki, että päähenkilöllä ehdottomasti on tällaisia ongelmia, joita ei edes kehdata kutsua persoonallisuushäiriöiksi, mielisairaudesta puhumattakaan, ei edes kehittymättömyydeksi. 

Tietysti voitaisiin olettaa, että sekä Shimato että Izumi olivat aikuisen Hajimen psykoottisia mielikuvitushahmoja. Tämä mahdollisuus kyllä luiskahtaa lukijan mieleen, jopa sitä tukee muutama asia. Mutta minun mielestäni tällainen psykoottisuus ei tekisi juonta nerokkaaksi, mielummin kömpelöksi.

Lopussa voidaan ainoastaan todeta, että ehkä, vain ehkä Hajime on oppinut jotakin. Luulen, että ei. Murakami tietenkin osaa kirjoittaa vivahteikkasti, joskus jopa kauniisti. Hän kirjoittaa musiikista oivaltavasti. Luonnonkuvaus ei ole hänen vahvimpia puoliaan, vaikka japanilaisuuteen sen ulottuvuuden voisi olettaa kuuluvan. En ole aivan varma pääseekö hän kovin syvälle ihmisen psyykkeen.

Jos ihmissuhteissa laahaaminen kiinnostaa, kirja on ehdottomasti suositeltava. Voisi edellä esitettyyn viitaten väittää, että jopa jollekin lukijalle opettava. Minä en osaisi tällaista tarinaa kirjoittaa.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Tavallinen, tärkeä päivä

Tärkeä päivä

Tänään on ollut hyvä päivä. Kaksi tärkeää juttua tapahtui! Kesä on alkanut tuntua lämpötilansa suhteen vihdoin sovinnaiselta kesältä. Koko kesä on saaristossa ollut ihan hyvää kesää, hieman viileää, mutta ei mitenkään erityisen kylmää. Saaristossa on yleensä kuivaa, poutaa, vaikka sisämaan yläpuolella näkyy sadekuuroja, niin tänäänkin.

Se ihan ensimmäinen tärkeä juttu oli, että sain ensimmäistä kertaa reippaasti yli kolme vuotta työn alla olleen ”Granskär saagan” loppuun asti kirjoitettua, epilogin viimeisenkin lauseen. Teoksessa on nyt 553 tekstisivua. Minä olettaisin, että niitä tulee jatkohionnassa hieman lisää, kokemukseen perustuen, ellei joku ystävällinen asiantuntija sitten vaadi poistamaan jotakin asiatonta. Olen oikolukenut ja editoinut romaania nyt viikon ajan ja viihtynyt sen parissa.

Se toinen tärkeä juttu oli, että kävin Saran kanssa melomassa. Saran mummin punainen, muovinen retkikajakki oli Saralle uusi kokemus, jännittävämpi, mutta ehdottomasti nautittavampi melottava kuin pieni, leveä ”SitOnTop”, jolla hän meloi jo pari kesää sitten. Merikajakiksi mummin kajakkia ei oikein voi kutsua, mutta kauniin muotoinen ja hyvin käyttäytyvä retkikajakki se todella on.

Voi että, se aluksi jännitti, mutta ei saa mitään uutta, jos ei voita itseään. Minä näytin, miten kajakkiin noustaan, ilman ettei samalla kaaduta. Tärkeintä on ottaa kajakista kiinni symmetrisesti. Jos nojaa vain toiseen laitaan, samalla kuin astuu sisään, nurinhan se kaatuu. Kun on pitkät kädet, voi tarttua istuma-aukon molemmista laidoista, mutta Saran pienillä käsillä oli paras tarttua aukon etureunasta, symmetrisen käsien asennon muistaen. Minä itse nojaan toisella etureunaan ja toisella pohjasta tukea ottavaan melaan, mutta pienen tytön oli helpointa selviytyä kyytiin ilman melaa.

Seuraava vaikea vaihe oli aukkopeitteen paikalleen laittaminen. Siinä minun tällä kertaa piti auttaa. Seuraavalla kertaa sitten siitäkin voi huolehtia itse. Selitin myös, mistä kahvasta vedetään, jos jostakin kummallisesta syystä sattuu kaatumaan. Lopuksi minä ojensin melan, joka jo SitOnTopista olikin tuttu kapine. Minä tyrkkäsin matalassa vedessä pohjaa hipovan kajakin takaperin hieman irti rannasta ja pyysin Saraa odottamaan minua, eikä lähtemään yksin mihinkään.

Pienen hetken kuluttua me rinnakkain meloimme hyvin rauhallisesti saaren pohjoispuoliseen, tähän aikaan kesästä vilkasliikenteiseen salmeen, jossa onneksi on nopeusrajoitus.

”Mitäpä jos ojentaisit kätesi ihan suoriksi aina, silloin kun viet melan lavan eteen! Katson tällä lailla. Sylistä melonta on väsyttävää ja tehotonta!”
”Ai näinkö?”
”Suunnilleen noin, mutta kierrä vielä vartaloa samalla, kun vedät lapaa.”
”Pöö! Miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa? Sujuu se näinkin.”
”Huomaat kyllä vähitellen itse, että melonta on kevyempää, jos kuuntelet miten minä neuvon. Sait hyvin kevyen hiilikuitumelan. Nyt on tärkeää, että jaat ponnistelun mahdollisimman monille lihaksille, erityisesti niille vahvimmille. Vartaloa kiertävät lihakset ovat hyvin vahvoja. Jotkut jankuttavat, että pitää myös käyttää reisiä, ponnistaa jaloilla kiertäessään, mutta minä itse en sellaista harrasta. Saat kokeilla jos huvittaa.”
”En edes yritä! Ojentamisessa ja kiertämisessä on aivan tarpeeksi.”
”Niin on. Muuten näyttää hyvältä, mutta sinun ei tarvitse seurata katseella vedessä kulkevaa lapaa. Sellainen vaikeuttaa tasapainoa. Katso suoraan eteen, niin horjut vähemmän. Jeps, katoppa! Nyt tulee venekin vastaan.”
”Mitä me nyt tehdään?”
”Ei niin mitään hätää. Mennään varovasti vielä enemmän sivuun, mutta ei kolhita melaa kivikkoon. Sitten kun vene on mennyt ohi, käännetään hieman keulaa kohti sen tekemiä aaltoja.”

Vene tuli ja meni. Pieni alumiinivene, jossa istui kaksi äijää ilman mitään veneilyliivejä.

”Jee! Sehän oli ihan helppoa läpäistä nuo aallot keula edellä. Ei juuri yhtään keikuttanut!”
”Siinä näet. Ei veneet ole mikään ongelma, yleensä. Pahempi tilanne on kun kahdesta veneestä tai luonnon aalloista tulee yhdessä korkeampaa ristiaallokkoa.”
”Ei kai nyt tule sellaista?”
”Ei. Salmi on kohta ohi ja me käännymme vasemmalle.”
”Siis tuon saaren rantaa pitkin? Mikä sen nimi on?”
”Muistaakseni Flakaholm tai jotakin sellaista.”
”Siellä on kovin synkän näköistä metsää!”
”Jeps. Siellä voi piileskellä valkohäntäkauriita! Seurataan sen rantaa. Mutta tuskin ne näyttäytyvät, vaikka niitä olisikin.”
”Harmi.”

Melottiin noin sata metriä melko tyynessä vedessä, pienen saaren katveessa, ihme kyllä mitään puhumatta.

”No niin. Sitten me käännymme oikealle.”
”Me ylitämme tästä tuon toisen saaren rantaan, niinkö?”
”Niin tehdään. Ja sen jälkeen seurataan siellä vasemmalle.”
”Tuo ei ole ihan niin metsäinen saari. Siellä on kallioista. Mikä sen nimi on?”
”No se on Lilla Hankelö.”
”Hei! Nyt minä muistan! Tuolla on se simpukkaranta!”
”Siellä se on. Mutta juuri tästä kohtaa keväällä, kun olin ekaa kertaa melomassa, iso hirvi nousi uimasta rantaan. Tuonne se hävisi puiden taakse.”
”Voi kun taas nähtäisiin jotakin jännää! Mennäänkö poimimaan simpukan kuoria?”
”Jos nyt ei mentäisi. Meitä odotetaan mökillä. Pelkäävät sinun puolestasi.”
”Ihan turhaan. Tämä on helppoa ja kajakki kulkee hyvin kevyesti.”

Melonta jatkui pienin puhein noin 300m matkan Hankelön edustalle asti...

”Shh! Lopeta melominen! Hiljaa! Tuolla seisoo kuusien alla ainakin pari kaurista!”
”Ooh! Ihanaa!” Bambeja!”
”Joo. Noi pienemmät kauriit on juuri siellä, mistä keväällä se iso hirvi tuli ja tuosta lähti uimaan. Minä oli tuolla vasemmalla ja lähdin seuraamaan sitä. Se vain vilkuili minua uidessaan, mutta koko ajan tiesi mihin oli matkalla eikä antanut minun häiritä.”
”Menikö se kovaa?”
”Ei oikeastaan. Kauriin minä olen nähnyt uivan paljon kovempaa.”
”Se vaan ei pelännyt sinua.”
”Ei tuntunut yhtään pelkäävän. Mutta nyt me käännymme taas vasemmalle. Lähdemme kohti mummin mökkiä. Sitten vain seuraamme tuota rantaa, mutta ei ihan läheltä, koska noilla mökeillä on ihmisiä. Pitää olla kohtelias.”
”Joo. Tuolla on joku leikkaamassa trimmerillä ruohoa.”
”No, onko melonta pelottavaa ja raskasta?”
”Öö, aluksi se oli pikkuisen. Kajakki vähän heilui. Nyt se ei enää heilu yhtään ylimääräistä.”
”Katsos, kun motoriikka oppii aika vauhdilla mukautumaan tällaiseen. Kajakista tulee kuin oman kropan jatke.”
”Mutta jonkin verran alkaa väsyttää.”
”Juuri sen vuoksi me nyt olemme melomassa takaisin. Ei ensimmäisellä kerralla yritetä liikaa.”
”Joo, kyllä minä jaksan hyvin perille, jos ei mennä kovaa.”
”Voidaan ihan hyvin hidastaa, jos niin haluat.”

Oikealle ilmestyi metsäinen Flakaholm. Vasemmalla kohosivat Själön rantakalliot. Mökeillä näkyi ihmisiä. Kahden saaren välissä puhalsi hyvin kevyt vastatuuli, luoteesta. Taivas oli pilvessä, mutta oli pehmeän lämmin kesäinen iltapäivä. Pohjoisella taivaalla oli tummempia pilviä. Jossakin Lohjalla satoi.

Seitsemän minuutin kuluttua me palasimme matalaan, hieman kaislikkoiseen mökkirantaan. Olin päivällä niittänyt siitä kaisloja, järviruokoja, joita kellui yhä vedessä. Mummi katseli kuistilta, miten Sara lasketteli kajakilla rantaveteen.

Kajakista nouseminen oli vielä vaikeampaa kuin siihen nouseminen. Oppimista riitti yhdeksi kertaa. Minä autoin Saran istuimelta ylös seisomaan rantaveteen.

”Koska sinä tulet taas mukaan? Voisimme vaikka kiertää saaren.”
”En kyllä rupea sellaista. Mutta toisessa suunnassa me voisimme joskus käydä katselemassa. Jopa sielläkin olisi kauriita!”
”No, ainakin siellä Bastön rannassa on usein niitä lampaita.”
 ”Joo. Sinne sitten!”

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Hämeen kuningas harhailemassa.

Milja Ketomäen "Hämeen Uro", josta aikaisemmin kerroin, on viihdyttävä historiallinen romaani sijoittuen todella kiinnostavaan aikaan. Sen jatkotarina, "Kadonnut kuningas", on mielestäni vieläkin kiinnostavampi, monella tapaa.

Ensimmäinen kirja kertoo pääjuonenaan, miten Urosta tuli kuningas ja miten hän vapautti Hämeen ja Suomen (siis Varsinais-Suomen) kveeneistä. Sivujuonina olivat nuoren kuninkaan ongelmat naisten kanssa, kuinkas muuten! Molemmat kirjat ovat jollakin tapaa kasvutarinoita, toinen vielä enemmän. Mutta mielestäni Uro ei kovin paljon ota kaikessa opikseen, vaan on todella jääräpäinen hämäläisjuntti, kaukana mistään intellektuellista, joita kuitenkin ihan varmasti oli myös 700-luvulla.

Tarina alkaa episodista, jossa Uro oli jollakin tapaa uransa huipulla, myös vihollistensa vilpittömästi kunnioittama. "Broovallan taistelu" oli hyvin omituinen tapaus. Minun on todella vaikea uskoa, että kaikki oikeasti tapahtui noin ritarillisesti, lähes sivistyneitä, ennalta sovittuja sääntöjä noudattaen. Etenkin taistelun jälkiselvittelyt tuntuivat koomisilta. Mutta mikäpä minä olen sanomaan. Uro selvisi kaikesta käsittämättömän, uskomattoman hienosti ja hänen maineensa levisi tuhansien kilometrien alueelle. En ole kertonut liikaa, pilannut lukuelämystä.

Tarinan rytmi ja henki vaihtuu alkuirroittelun jälkeen hyvin erilaiseksi. Rapolassa, omiensa parissa, Urolla on paljon vaikeampaa kuin vihollisten keskellä. Sattuu ja tapahtuu. Minä nautin näistä rytminvaihdoksista. Mutta pian Uro lähtee toteuttamaan jo edellisessä kirjassa lupaamansa retkeä Aldeig-kauppiaan ja isänsä kanssa Olhavanjoelle, perustamaan Aldeigille kauppa-asemaa, vaurauden lähdettä, Laatokanlinnaa ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Laatokanlinna). Pari sataa vuotta myöhemmin samaa jokea 170km yläjuoksuun syntyi tunnetumpi kaupunki, Novgorod.


Tällä reissulla kauppa-asema syntyy, Aldeig on tyytyväinen, mutta kaikki muu, aivan kaikki muu menee sitten pieleen. Uro tekee harkitsemattomuuksia, hölmöilee oikein viimeisen päälle. Seurauksena kuningas katoaa, putoaa aivan pohjalle. Asetelma on ehkä kliseinen, mutta silti herkullinen. Uro on "militantti broileri", kasvatettu sotilaaksi, tappokoneeksi ja johtajaksi. Moneen kertaan aikaiseminkin hän on tarinan aikana surrut sitä, että hän ei oikeasti osaa mitään muuta kuin taistella, ja ehkä myös puhua, kaiken muun hän on aina saanut valmiina.

Ja niin tämän tarinan kantava ajatus on luonnollisesti, että kuningas putoaa aivan pohjalle, joutuu lapioimaan konkreettisesti paskaa ja taistelemaan henkiin jäämisestään, aluksi ilman miekkaa. Tarina on tietysti nousujohteinen. Pohjalta noustaan vähän kerrallaan, hyvin hitaasti, harharetket kestävät kolme vuotta. Kostoa himoiten Uro vähitellen lähtee kohti kotia, Hämettä, mutta on täydellisen eksyksissä, epäilee välillä olevansa maailman äärimmäisillä rajoilla. Uralin länsi- ja eteläpuoliset joet ja tasangot ovat melkoinen sokkelo. Missä on Volga???

Uron nousu alkaa luonnollisesti hänen ydinosaamisensa, ylivertaisten taistelutaitojen kautta, mutta ne eivät riitä mihinkään. Niiden avulla ei jää vielä henkiin. Tarvitaan paljon, paljon muuta osaamista. Kliseisesti sankari pelastaa avukseen myös kaukana tapaamansa "prinsessan" yhtä pahasta ellei pahemmasta asemasta. Tämä on ihan OK. Kuten Uro myöhemmin muistelee, kaikki pako orjuudesta sujui oudon helposti. Lukijakin pelkäsi prosessia vaikeammaksi. Mutta tästä todelliset vaikeudet vasta alkavat.

Urolla on lisäksi todellinen ongelma korviensa välissä, siltä osin minä olen hieman pettynyt. Hän ei kasva asennevammastaan ulos tässäkään kirjassa. Koko tarinan lopulla hän perustelee asenneittaan naisiin, vertaa sitä skandinaavien, daanien ja svealaisten oleellisesti erilaisiin asenteisiin, inhottavasti kovin samalla tavalla kuin tämän päivän musliimit. Hän väittää kunnioittavansa suuresti naisia, he ovat hänen suurin aarteensa, siis omaisuutensa. Niin tekevät musliimitkin. Mutta heidän laillaan Urokin kauhistuu ajatuksesta, että naisilla olisi samat oikeudet kuin hänellä. Skandinaavit olivat henkisesti edellä, kirjan Häme on junttilan perseenreikä asenteiltaan. Uro imi kaikenlaista sivistystä daani-ystäviltään, mutta ei asennetta naisten suhteen. Edes harharetkien katkerat opetukset eivät asenteita muuta. Uskomaton juntti!

Minä asetan kyseenalaiseksi romaanin historiankäsityksen oikeuden tässä suhteessa. Minä oletan, että koko Fennosskandinaaviassa oli 1300v sitten melko lailla yhtenäiskulttuuri. Itämeri ei erottanut vaan yhdisti. Minä oletan, että Kalevalan kertomukset vahvasta Pohjan Akasta perustuvat todellisuuteen. Myös täällä meillä päin oli voimakkaita naisia, emäntiä, jotka edustivat kyseenalaistamatonta ylintä valtaa. Oletan, että vasta kristinusko toi mukanaan välimerellisen ja Lähi-Idän kulttuurin mukaisen sukupuolten patriarkaalisen epätasa-arvon. Sellainen ei alkuaan ollenkaan kuulunut tänne! Täällä, missä elämä on luonnon olosuhteiden mukaan kovempaa, kaikkien oli puhallettava yhteen hiileen, naiset tasa-arvoisina miesten rinnalla. Uron fiktiivifisessä maailmassa näin oli vain puolittain. Uro vaati naisilta alisteisuutta, hänen hyvän tahtonsa varassa elämistä. Tasapuolisuus parisuhde-elämässä oli Urolle täysin mahdotonta hyväksyä.

"Kadonnut kuningas"- tarina on parhaimmillaan Uron ja kauniin, viisaan, sitkeän, tuhattaiturin soturikuningattaren, Sholpanin pitkän erämaavaelluksen kuvauksessa. Siinä on paljon kaunista, herkkää. Uron ratkaisu naisen suhteen on jälleen käsittämätön, mikä juntti! Vaikka hän kaipaa omaan kotiinsa, olisi hänen ehdottomasti pitänyt saattaa rakas naisensa turvallisesti tämän kotiin ja taata, että nainen saa oikeutta. Mutta eihän meidän itseään täynnä oleva Uro...

Toinen hieno osuus on Uron viettämä aika marien luona. Olen pitkään pitänyt mareista. Kirja kuvaa tämän ajanjakson herkästi, kertoo marien kulttuurista, kotiseudusta ja sisältää kauniin, ehkä hieman epärealistisen loppuratkaisun.

Koko tarinan varsinainen loppu ei ole yhtä hieno, lukija odottaa hieman muuta, loppua edeltävää kohokohtaa. Se jää hieman puuttumaan. Silti kaikki on täysin luettavaa. Parasta ovat pitkät, analyyttiset keskustelut. Uro väittää olevansa eri mies kuin muutama vuosi aikaisemmin, mutta siitä on vähän näyttöä, korkeintaan sotaväsymys.

Kirjan kantavinta sisältöä ovat sen sen keskivaiheet, noin puolet yli 400-sivuisen kirjan pituudesta. Proosan lisäksi mukana on upeita runoja, loitsuja, lauluja, myös hauskoja, härskejä sellaisia. Erotiikkaa on selvästi enemmän kuin ensimmäisessä kirjassa, ehkä liikaa, makuasia. Kielellinen asu, ilmaisun elävyys, herkkyys, on mielestäni noussut ainakin yhden tason ensimmäistä kirjasta. Muun muassa tällaisista asioista nautiskelu vei minulla lukemisessa aikaa. Todella hyvää kirjaa en osaa syöksyä läpi. Se jotenkin menisi hukkaan.






keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Sankaruus on tiimityötä

Milja Ketomäen historiallinen romaani, "Hämeen Uro -perintö", 700-luvulta (ei siis 1700-luvulta!) kertoo tarinaa, joka tapahtumapaikkana on pääosin esihistoriallinen Häme, mutta paljon liikutaan muualla nyky-Suomen rannikoilla ja jopa Itämeren etelärannikolla. Juonen keskeisiä teemoja ovat Hämeen, siis Rapolan alueen, Vanajaveden kuninkuus ja veriset heimoristiriidat.

Kirja on paksuhko, yli 600 sivua, mutta tällaiset lukupaketit ovat nykyään melko yleisiä. Ensimmäisten kymmenien sivujen kuluessa päättelin, että teos olisi lähinnä seikkailutarina. Tarina alkoi suoraan vauhdikkailla taistelukuvauksilla ja taktisen ajattelun hehkuttamisella.

Pian kuitenkin vastaan tuli miellyttäviä rytminvaihdoksia, seesteisiä suvantoja, joissa pohdiskeltiin yhdessä syntyjä syviä. Tällainen ryöppyävien, hurjien koskien ja rauhallisesti soljuvien osuuksien tasapainoinen rytmitys jatkui koko teoksen ajan tasapainoisesti. Kumpiinkaan ei ehtinyt pitkästyä. Hyvä kirja vie mukanaan.

Päähenkilö, Uro, on hämäläistä "ylhäistä" syntyperää edustava nuori mies, joka on tietoisesti kasvatettu soturiksi usean isännän toimesta, lapsesta alkaen. Hänellä on monta isää. Ensimmäisenä oikea isä, toisena Hämeen kuningas Rapo, kolmantena taistelutaitojen opettaja ja henkivartija, daani Sverri, joka ilmeisesti oli pojalle kaikkein läheisin. Uro perii aivan alkusivuilla Rapolan mahtitilan, kuninkaan saadessa kaksintaistelussa surmansa. Uro on taitava, älykäs, mutta hieman liian nuori vaativaan tehtävään, heimonsa suojelemiseen. Siten romaani on merkittäviltä osin monitasoinen kasvukertomus ja kattaa ainoastaan yhden hieman runsaan vuoden, alkukesästä seuraavan vuoden keskikesään.

Eräs tarinan kantavista teemoista on toveruus, uskollisuus, uhrautuvuus, yhteistyö, riitoja kaihtamatta, niistä huolimatta. Teos pyrkii realismiin huolimatta siitä, että meidän tietomme 1300 vuoden takaisista ajoista ovat epävarmoja, perustuen arkeologisiin löytöihin (jotka aivan viime vuosina ovat muuttaneet vanhaa ajattelua) sekä tarinoihin Suomen alueelta ja erityisesti skandinaavisiin saagoihin. Aidosti historiallisia dokumentteja noista ajoista Hämeessä ei oikein ole. Minä kuitenkin pidän romaanin kuvauksia erittäin uskottavina, vaikka olen varma, että jos aikakoneella voisimme päästä katselemaan 700-luvun Hämeen elämää, yllätyksiä olisi paljon.

Päähenkilön, Uron modernit ajatukset yhteiskunnallisesta elämästä tuntuvat epätodennäköisiltä, mutta ei suinkaan mahdottomilta. Nuori mies on turhautunut monesta asiasta. Me ymmärrämme häntä, mutta aikalaiset tuskin ymmärsivät. Toisaalta Hämen käräjäperinne, hallintotapa, tuntuu kohtuullisen kehittyneeltä, vaikka koomisia tilanteita esiintyi siinä missä nykyajan parlamenteissakin. Nämä olivat keskeisiä juonen mausteita. Rapolan tilan sisäisen elämän dynamiikka jäi hivenen sumuiseksi, mutta looginen syy oli se, että kertojana toiminut Uro ei itsekään sitä täysin tajunnut ja tiedosti ongelman hyvin. Hän oli enemmän sotapäällikkö kuin isäntämies. Uro oli kuitenkin luontainen johtaja, hyvä delegoimaan tehtäviä muille. Johtamistaidon esimerkkilukemistona kirja voisi olla keskusteluja herättävä.

Hämeen paikallismaantiede on teoksessa vahvasti esillä. Minulla oli usein kartta esillä. Milja Ketomäki tuntee kotiseutunsa, mutta minäkin ole alueella viettänyt lapsuuteni kesiä, Ilmoilanselän rannalla. Tämä järvi mainittiin usein, mutta siellä ei juuri tapahtunut muuta kuin että viholliset, kveenit saapuivat sitä kautta, Vesijaon yli Päijänteeltä. Kirjassa puhutaan Pintelen ja Ilmoilanselän välisestä "kapeikosta", mutta minun ymmärtääkseni se oli tuolloin Kyllökoski. Ilmoilanselkä oli paljon Pintelettä korkeammalla. Kyllöjoki perattiin joskus historiallisena aikana ja koko yläpuolisen vesistön vedenpintaa laskettiin. Vanha rantaviiva näkyi hyvin Hekinniemessä, jossa vaarini mökki sijaitsi. Niemi oli 700-luvulla selkeästi saari.

Vesireitit ovat juonellisesti tärkeitä elementtejä ja minua hieman epäilyttää, selvittiinkö todellisuudessa eteläisistä reiteistä 20:n soutajan suurilla "viikinkialuksilla".  Vantaasta ehkä, mutta Kaartjärven kautta kulkeva reitti oli melko uskomaton. Tänä päivänä vain inkkarikanotti on mahdollinen. Olen itse kuusimetrisen merikajakin kanssa kokeillut vaikeimpia osuuksia ja ei se vain onnistu. Tietysti uomat ovat muuttuneet, mutta oletan haapioiden tai hyvin pienten uiskojen olleen se toimiva ratkaisu.

Toinen kysymys Kaartjärven reitissä on, että tarinan mukaan sieltä päästiin suoraan Rikalaan, Saloon. Minusta Kaartjärven ja Liesjärven välinen osuus oli tuolloin mahdollinen vain ja ainoastaan, jos väliin jäävät suuret suot olivat tuolloin vielä umpeen kasvamattomia, matalia järviä. Luontevampi reitti Kaartjärveltä meni lyhyenä veto-osuutena Punelialle, josta eteenpäin aina Lohjanjärvelle asti jokiosuudet olivat kohtuullisia. Tunnen niitä jonkin verran. Sieltä Mustionjokea ei ollutkaan pitkä matka merelle, mutta ei Rikalaan vaan Pohjaan. Tätä reittiä pidän hämäläisille tärkeänä. Sen historiaan liittyy Karjaa ja sen vetokannas, Lapträsk linnavuorineen ja Raasepori. Minusta Raaseporin nimi viittaa siihen, että ennen nykyistä kivilinnaa kalliosaarella on sijannut vanhempi hirsilinna, ehkä jo 700-luvulla.

Sotimisen, strategia-ajattelun, väijytysten, hämäysten lisäksi kirjan herkkua on nuoren miehen vuoroin tuskainen, vuoroin ekstaattinen rämpiminen naisten maailman ajattelussa. Uro piti itseään oikeudenmukaisena, oli kannattavinaan sukupuolten tasa-arvoa ja yritti sitä ihan oikeasti edistää, mutta itse oli käsittämättömän sokea omalle kaksinaismoraalilleen. Oliko naisten ja miesten yhteiskunnallinen ero kristinuskoa edeltävällä ajalla noin jyrkkää? Todella?

Onhan tarinassa vahvoja naisia, topakoita emäntäpiikoja ja emäntiä, mutta heillä ei ollut "juridisia omistusoikeuksia" mihinkään. Olipa kaksi oikeaa "amatsoniakin" miekkaa heiluttamassa, mutta he olivat poikkeuksia. Olin riemussani, kun toinen heistä, melko tarinan lopussa, oli nimeltään Selja!!!

Uskonnollinen ajattelu, yhteys jumaliin, haltioihin ja esi-isiin sekä aivan varovainen kristinuskon vilahtelu kuvioissa olivat tärkeitä ajattelu- ja toimintamalleja, loitsuineen, rukouksineen ja pienine ja suurempinekin uhreineen. Romaanilla on fantasiaulottuvuuskin, koska Uro sai usein vastauksia mystisiin yhteydenottoihinsa. Henkimaailma oli aidosti mukana arjessa ja taisteluissa, ei vain opittuina rituaaleina. Hienoista loitsuista oli paljon näytteitä.

Kirjan huumori oli ronskia, usein henkilökohtaisuuksilla piikittelyä ja seksististä heittelyä. Oletan sen vastanneen todellisuutta. Milja Ketomäki ei asiaa kaunistellut vaan toi rehevästi esiin.

Jos historiallinen romaani genrenä ja Suomen alueen esihistoria kiinnostavat, tätä teosta ei kannata jättää väliin. Se imaisee mukaansa!  Sisällön runsaista yksityiskohdista voi aina keskustella...

Elokuvan, kansainvälisen, englanninkielisen, tarinasta kannattaisi tehdä.






maanantai 10. huhtikuuta 2017

Historiallinen romaani suomalaisen rautakauden loppumetreiltä

Suomen historiassa jotenkin, minun mielestäni omituisesti, katsotaan Suomen alueen keskiajan alkavan ja rautakauden loppuvan niihin aikoihin, kun ruotsalaiset valloittajat ottivat hallintaansa Lounais-Suomen ja alkoivat merkitä muistiin omaa, virallista historiaansa, koskien näitä alueita.

Väitetään tapahtuneen jonkinlainen "Ensimmäinen ristiretki", mutta sen todellisesta tapahtumien kulusta ei ole vakuuttavia todisteita. Ilmeisesti jo ainakin pari sataa vuotta aikaisemmin kristinusko oli saapunut alueelle, mutta kirkko ei ollut saavuttanut mitään valtaa ennen Piispa Henrikin aikoja. Uuden tulkinnan mukaan Lallin surmaama kirkonmies ei ollut piispa Henrik, vaan joku pappi tai munkki Heinrich, "Heinäriikki". Mahdollisesti jopa piispa Henrik ja kuningas Erik Pyhä olivat yksi ja sama henkilö, jolle legenda antoi kaksi eri roolia. Tiedä häntä sitten.

Paula Havasten "Tuulen vihat" kertoo oman versionsa tapahtumien kulusta lähinnä Lallin eli Larrin emännän Kerten näkökulmasta. Kun aloitin lukemaan romaania, huomasin itse vasta verraten myöhään, että Kertte olikin "Piispa Henrikin legendan" Kerttu.

Minusta oikeastaan on teokselle tarpeeton taakka, että yritetään sijoittaa se hämärien, puolihistoriallisten tapahtumien kuvaukseksi. Itse traaginen tapahtumien kulku sijoittuu melkein kirjan viimeisille sivuille, mutta se varjostaa koko hienon teoksen jälkimmäistä puoliskoa, koska lukija "tietää liikaa". Kertoja pudottelee jatkuvia vihjailuja tulevasta, pahoja enteitä, unia, petaa kaiken valmiiksi. Sitten Heinäriikki vain pahaa aavistamatta sattuu tulemaan väärään tupaan väärään aikaan, eivätkä tämän miehet osaa oikein käyttäytyä. No, en kerro liikaa. Tämän kaiken jokainen lukija tietää etukäteen. Luonnollisesti Paula Havaste ymmärtää kaikkia, kukaan ei ole hirveä, julma rikollinen, kaikki on vain huonoa tuuria, pahaa karmaa.

Romaani on korkealla ammattitaidolla toteutettu kuvaus 1100-luvun Suomesta. Ei tarvitse saivarrella, että mitään Suomea ei ollut tuolloin olemassakaan. Itse asiassa ei ollut mitään Ruotsiakaan nykyisessä mielessä. Ammattitaito vie minulta halun yrittää itse kirjoittaa sellaista historiallista romaania, jossa lukija tämän kirjan mukana todella tuntee sukeltavansa aitoon keskiaikaan kaikkine savupirttien silmiä kirveltävine nokineen ja monimuotoisine hajuineen.

Suomenuskon maailmankuva on hyvin merkittävässä osassa, henkineen, loitsuineen, ennusmerkkeineen, uskomuksineen... Jos näistä asioista on kiinnostunut, tämä kirja on herkkua. Pienen, muihin taloihin verrattuna vauraan torpan elämää kaikkine ongelmineen kuvataan perusteellisesti, sairaskertomuksia joskus hieman pitkäpiimäisestikin.

Minun on nyt pakko verrata tarinaa Pietolan tyttöjen elämään 1800-luvulla (kts. aikaisempi bloggaus). Jotenkin hämmästyttävän vähän oli 700:n vuoden aikana muuttunut. Kerten maailmasta jos joku tekisi aikahypyn Pietolan tyttöjen vieraaksi, ei hän paljoa ihmettelisi: uuniin oli tullut savupiippu, karja oli viety tuvasta omaan navettaansa, pieniin ikkunoihin oli tullut lasit. Metsämiehet olivat saaneet ruutiaseet. Siinä kai tärkeimmät, melko helposti sulatettavia asioita. Loitsuja osattiin sivukylillä edelleen autonomisen ajan Suomessa.

Teoksen alkupuoli on paikoin hieman pitkästyttävää, jos tarpeeksi ei ole kiinnostunut pienistä yksityiskohdista. Kirjan herkullisimmat jaksot ovat keskivaiheilla, kun aikuiseksi naiseksi kypsynyt, neuvokas Kertte ottaa itselleen lopullisesti talon emännyyden, ohjat käsiinsä. Näitä vaiheita lukee hymyillen. Kirjan loppupuolen tapahtumat ovat ristiriitaisia, paikoin vaikea ymmärtää Kerten mielen maisemien ailahteluita. No, enhän minä todella naisia muutenkaan voi oikeasti ymmärtää. Loppuratkaisu on hieman kömpelö, epäuskottava. Tarina jatkuu seuraavassa kirjassa, jolla ilmeisesti ei ole taakkanaan liikaa "historiallisia faktoja".

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Pehmeää dystopiaa varhaisnuorille...

Koska haaveilen jossakin vaiheessa toteuttavan lasten- tai nuorisokirjan, tutustun silloin tällöin kehuttuihin tämän genren toteutuksiin. Juuri äsken luin Laura Lähteenmäen North End -trilogian toisen kirjan, muita kahta en ole lukenut, enkä suunnittele lukevanikaan.

"Kaiken peittävä tulva" on jonkinlaista scifiä, se sijoittuu ehkä 2040-50-luvulle, "suuren muutoksen" jälkeiseen aikaan. Pidän kirjan luokittelemista dystopiaksi liioiteltuna. Ei sen maailma kovin synkkä ole, vain hieman ankea. Taustalla kummitteleva, n. 16v aikaisemmin tapahtunut globaali "suuri muutos" ei ollut varsinainen romahdus, vain pelisääntöjen muutos. Elämä jatkuu, mutta köyhempänä, raaempana, voisi verrata jotenkin vaikkapa 1800-luvun yhteiskuntaan, elintason suhteen.

Valtio, jota kuvataan jää hieman epäselväksi, se voisi olla Suomi tai Ruotsi. Jos se on Suomi, North Endin pikkukaupunki voisi olla vaikkapa Kemijärvi. Teknologia ei ole täysin romahtanut, vaan joiltakin pieniltä osin jopa kehittynyt nykyisestä. Nälkä, kylmä, työttömyys, näköalattomuus vaivaavat kaikkialla. Ilmastonmuutos on yhdessä pääosassa, asiavirheenä myös otsonikato, joka näyttää olevan nykyisin hallinnassa, ei todellisuudessa ehkä enää pahene.

Muutamaan kevätkuukauteen sijoittuvassa tarinassa on neljä teemaa: jäiden lähtö ja paha tulva, ihan demokraattisilta kuullostavat eduskuntavaalit, suklaatehtaan talvella tapahtunut konkurssi ja uuden, korvaavan työllistäjän pystyttäminen kaupunkiin. Neljäntenä teemana ovat vuotuiset, valtakunnalliset laulukilpailut, joihin päähenkilö, lukiolainen Luna aikoo osallistua.

Tarinan ensimmäinen kolmannes tuntuu minusta pitkäpiimäiseltä, se on takakannessa ylistettyä "maanläheistä kerrontaa", koululaisten ankeaa arkea, ihmissuhde- ja yhteiskuntaluokkaristiriitojen kuvaamista, lähes päivä kerrallallaan edeten.

Vähitellen tapahtumat kiihtyvät ja teemat kietoutuvat toisiinsa, osittain odotettavin, osittain odottamattomin seurauksin. Viimeinen kolmannes tarinasta mennään aika kovaa kyytiä, sattuu ja tapahtuu, positiivista ja negatiivista. Vanhat, salatut asiat pulpahtavat päivänvaloon ja ihmissuhdeasetelmat keikahtavat osin melkein ylösalaisin.

Lopputulos on kuitenkin perinteisen kaunis, kaikkien sopu ja hieman parantuneet tulevaisuuden näköalat useimmille, lämmin, lyhyt kesä saapuu kylmään, pimeään pohjoiseen.

Voihan tätä teosta pitää tärkeitä näköaloja avaavana, erinomaisena nuorisokirjana. Ei kevyenä teinihömppänä, vaan taitavalla käsialalla kirjoitettua, loppua kohti mukaansa tempaavana proosana, laadukkaana kaunokirjallisuutena. Minun kaipaamani fantasia-, mystiikka ja metafyysiset maailmankatsomukselliset elementit loistavat poissaolollaan. Todellisuutta tarkastellaan vain sen mukaan mitä peruaistit havaitsevat. Kertojan kieli on usein hyvin kaunista, luontevaa, herkkää. Naisen käsialaa. Hieno kirja omassa lajityypissään.

tiistai 24. tammikuuta 2017

To The Bright Edge of the World

Luin varmaan kolme kuukautta Eowyn Iveyn kakkosteosta: "To The Bright Edge of the World". Englanninkielistä lukee hieman hitaammin, sivuja 412, lisäksi olen siinä sivussa ehtinyt lukea muutakin, kirjoittamisesta puhumattakaan.

Kaunis "Lumilapsi" asetti odotuksia toiselle romaanille. No, teoksia on hieman vaikea verrata. Siinä missä Lumilapsi on kaunis aikuisten satu, Bright Edge on hyvin erilainen teos, eräänlainen fiktiivinen dokumenttikokoelma, johon pitää suhtautua erilailla kuin perinteiseen romaaniin.  Lyhyesti ilmaistuna Bright Edge on lukuelämys, mutta ei kauneudessaan ihan nouse Lumilapsen tasolle.

Bright Edge on hyvän dokumentin tavoin hyvin monitasoinen. Sen pääantia ovat kaksi päiväkirjaa, joiden välillä hypitään kronologisessa järjestyksessä. Toinen merkittävä osuus on alaskalaisen museonhoitajan ja koko dokumentin materaalin toimittajan, vanhan miehen pitkä kirjeenvaihto. Mausteena on kaikkea muuta, lehtileikkeistä kirjasiteerauksiin ja vanhoihin sekä uusiin valokuviin.

Tarinan ydin on fiktiivinen tutkimusmatka fiktiiviselle, alaskalaiselle Wolverine-joelle, jota eurooppalaiset eivät 1885 koskaan vielä olleet edenneet mereltä latvavesille ja solan kautta todelliselle Tanana-joelle. Toinen päiväkirja on everstiluutnantti Allen Forresterin, retkikunnan johtajan matkakuvaus, toinen hänen Portlandin laidalla sijaitsevaan varuskuntaan jääneen nuoren vaimonsa pitämä. Päiväkirjojen tyyli on uskottavan erilainen, herkullisella tavalla.

Retken sisältönä ovat toisaalta luonnon ankaruus, matkaajien ainainen nälkä, vilu, sairaudet. Toinen tärkeä alue on alkuperäisasukkaiden, intiaanien ystävällisyys ja avuliaisuus, vastoin odotuksia, erikoiset tavat, perinteet, asenteet, elinkeinot. Taustana on, että samojen heimolaisten isovanhemmat olivat sotajalalla 50v aikaisemmin Alaskaa isännöiviä venäläisiä vastaan toteuttaen useita verilöylyjä, joiden seurauksena, osittain, venäläiset mielellään luopuivat Alaskasta, vain pientä rahallista korvausta pyytäen.

Kolmas tärkeä tarinan ulottuvuus ovat mystiset tapahtumat ja ilmiöt. Alkuperäis-amerikkalaisille ne olivat arkipäivää, mutta rationaaliselle, maallistuneelle everstille luomoavia, käsittämättömiä. Teoksen neljäs ja ehkä tärkein ulottuvuus on uuden, ei niin hyvän ajan koittaminen Alaskaan. Eversti lupasi auttajilleen, että hänen jälkeensä ei tule mitään sotilasosastoja. Tämä lupaus ilmeisesti pidettiin. Alaskassa ei käyty intiaanisotia. Mutta ilmeisesti everstikään ei tajunnut, että jo seuraavana vuonna retken jälkeen alueelle käynnistyi kaivosmiesten ryntäys kaikkine lieveilmiöineen. Alkuperäisasukkaiden rauha vietiin lopullisesti. Kuin taikaiskusta, myös kaikki mystiikka ja oudot ilmiöt katosivat, loppuivat. Mutta ehkä eivät aivan kokonaan. Siitähän kertoi samoihin maisemiin 40v myöhemmin sijoittuva lumilapsen ihmeellinen tarina.

Bright Edge sisältää henkilöhahmoja, asetelmia, tapahtumien kulkuja, joista on mahdollista etsiä istuvia rinnakkaisuuksia Lumilapsen tarinaan. Juonessa on kauniita tunnelmallisia yhtäläisyyksiä. Onko se todellista Alaskan henkeä? Mutta odotin, että tarinoilla olisi edes jotakin juonellista yhteyttä, esim. yhteisiä henkilöitä. Ei ollut. Harmi.

Yllättäen minulle tarinan kiinnostavin hahmo on nuori nainen, Nat'aaggi, joka puoliväkisin tuppautuu mukaan retkikuntaan. Muodollisesti jatkossa eversti kohtelee häntä heidän suojattinaan, mutta tarinan lopussa mies ihmettelee kuka oikeastaan suojeli ja ketä. Intiaaninainen jää arvoitukselliseksi. Hänestä olisi halunnut kuulla paljon lisää. Nat'aaggissa ja lumilapsessa, Fainassa, on paljon yhteistä, keskeisimpänä suvereeni kyky selvitä Alaskan armottaman luonnon niukkoja resursseja hyödyntäen.

Teos on voimakas puolustuspuhe alkuperäiskansojen kulttuurin puolesta. Välillä retki etenee pitkästyttävän hitaastia ja everstin puolisolla, Sophiella on jonnen joutavia sosiaalisia ongelmia, joista en oikein jaksanut kiinnostua. Vaihteeksi sitten molemmilla rintamilla sattuu ja tapahtuu. Juuri kiriittisellä hetkellä vaihdetaan päiväkirjaa. Tarinan kaari on lumilapsen tapaan hyvin kaunis. Kyyneliltä en tässäkään välttynyt. Haluaisin nähdä jatkoromaanin aiheena Nat'aaggin myöhemmät vaiheet. Siinä tarinassa pitäisi tunkeutua syvemmälle arvoituksellisen naisen mielen syvyyksiin. Tietysti juonen pitäisi olla kaunis!

lauantai 5. marraskuuta 2016

Pietolan tytöt

Julkaisen oman "finlandiapalkintoni", joka minulla tarkoittaa tänä vuonna lukemistani kirjoista vaikuttavinta. Se ei ole uutuuskirja, ei todellakaan, vaan vuodelta 1892: Heikki Meriläinen: "Pietolan tytöt." Kilpaili tasaveroisesti Kaari Utrion Yksisarvisen kanssa ja minun päässäni voitti.

"Pietolan tytöt" on "Seitsemän veljeksen" inspiroima muunnelma kertoen yhdeksästä siskoksesta, jotka panevat paremmaksi kuin Jukolan veljekset. Takakannessa Markku Eskelinen luonnehtii sanoilla "...esifeministinen utopia, omavaraisen, neuvokkaan, aikansa sukupuoliroolit nurinniskoin kääntävän naisyhteisön vuosikymmenien mittainen selviytymistarina." Siinähän se on oleellinen tiivistetysti.

Teos oli viime vuoden kesällä, 2015, radion jatkoluentana ja siitä innostuin hankkimaan kirjan itselleni. Radiosta kuulin vain pienen osan jaksoista eikä häirinnyt lukemista. Teos sisältää useita Seitsemän veljeksen juonellisia elementtejä, mutta eri järjestyksessä ja uudelleen muotoiltuna, usein eri lopputuloksella. Kirjassa ei mainita vuosilukuja, mutta 1867-68 nälkävuosien yksityiskohtainen kuvaus auttaa sijoittamaan tarinan alun jonnekin 1830-luvun alkuun, ehkä, en viitsi laskea vuosia, vaikka se olisi mahdollista. Tarina päättyy samantyylisesti kuin Jukolan veljesten tarina, ehkä joskus 1885 tienoilla, vajaan vuosikymmenen ennen kirjan kirjoittamista. Minä arvaan, että Pietolan talo sijaitsi jossakin koillisessa Keski-Suomessa.

Tarinasta ei voi mielekkäästi kertoa vertaamatta sitä esikuvaansa. Heikki Meriläinen on huomattavasti Aleksis Kiveä pikkutarkempi ajan ja elämän kuvaaja ja varmaan aikalaisarvostelijoille tämä oli sukupuoliroolien radikaalin kyseenalaistamisen lisäksi liikaa. Esimerkiksi hirsirakentamisen ja uunin muurauksen yksityiskohtainen kuvaamien ei oikein varmaan siihen aikaan kuulunut kaunokirjallisuuteen. Nyt toivottavasti tyylirajat ovat väljemmät. Kirjassa on valtavasti sananparsia, sananlaskuja, pieni osa tuttuja, suurin osa täysin uusia. Koin ne herkullisina, tekisi mieli koota ne talteen! Kieli sisältää suuren määrän murresanoja, mitkä jäivät epäselväksi, mutta harvoin ne tärkeää ymmärtämistä haittasivat, tyylikeinona maistuivat hyvältä suussa.

Pietolan tytöt ovat sankareita, voimakkaita naisia, joiden usko omiin mahdollisuuksiinsa kasvaa tarinan edistyessä, vuosikymmenien kuluessa. Kuten oli tilanne impivaaralaisten suhteen, alussa heille naurettiin, lopussa heitä ihaltiin. Ajan yhteiskunnalliset suhteet ja epäoikeudenmukaisuudet, erilaisia kuin nykyisin, tulevat paikoin näkyviin hyvin konkreettisesti. Koko pitäjä tietää törkeän petoksen, jonka uhreiksi tytöt joutuvat, mutta kukaan ei puutu asiaan. Nimismies on korruptoitunut törkimys. Rovasti muuttaa tarinan kulessa käsityksensä tytöistä ja kirjan loppupuolella tukee heitä reilulla tavalla.

Luonnonvoimat jylläävät, etenkin ukonilmat, usein kohtalokkaalla tavalla. Suuret nälkävuodet jo mainitsin alussa, mutta kypsinä aikuisilla tytöillä on siinä vaiheessa jo kokemusta, vankkaa osaamista ja selviytymiskykyä.

Keskustelut on uskottavia, töksähteleviä, junnaavia, kuten voisi kansannaisilta olettaakin. Tyhmiä he eivät ole, vaan, kuten Juokolan veljesten tapauksessa, ongelmiin haetaan yhdessä perusteellisesti ratkaisuja kaihtamatta keskenään kovaakaan kieltä ja ristiriitojen avointa ilmaisemista. Välillä tytöt ovat hyvin sopuisia ja raatavat miesten töissä yhdeksän sisukkaan naisen voimalla, välillä ovat kuvannollisesti toistensa tukassa kiinni. Väkivaltaa käytettiin vain muutamissa tapauksissa muita tahoja kohtaan, ei kai merkittävästi tyttöjen kesken.

Jukolan veljesten tarinaan verrattuna Pietolan tyttöjen elämä oli oleellisesti kovempaa. Kuolema vieraili vuosikymmenien kuluessa monta kertaa, tragedioilta ei vältytty. Tippa silmässä luin teosta monta kertaa. Kirjan miesten joukossa ei ollut sankareita, pari avuliasta, monta alisuoriutujaa, nyhveröä ja petturia. Ehdottomasti tarinan asenne oli vahvasti feministinen, erittäin positiivisessä hengessä: todella upeita, ihailtavia, esikuvaksi kelpaavia naisia koko joukko.

Lopputulema. Kun hyväksyy sen, että 1800-luvun kieli, kaunokirjallisuuden kehitysvaihe, maailmankuva oli erilainen, kunnioittaa näitä ihmisiä ja heidän maailmaansa, nauttii valtavasta määrästä kiinnostavia yksityiskohtia, osaa eläytyä heidän rankkaan, meille vieraaseen elämään, tässä on ehdoton kirja jokaisen Seitsemästä veljeksestä pitävän luettavaksi. Minä kiinnyin enemmän Pietolan tyttöihin kuin Jukolan veljeksiin!



tiistai 27. syyskuuta 2016

Korpisoturi, tarina yhteiskunnan romahduksesta.

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Koska itse viimeistelen hieman saman aihepiirin omaa tekelettäni, luin suurella mielenkiinnolla Laura Gustafssonin uutuuskirjan. Oletan että yhteiskunnan romahtaminen on nyt ajankohtainan, ajatuksia herättävä kuuma teema. Se on hyvä asia! En mitenkään voi olla vertailematta ammattikirjailijan lähestymistapaa omaani.

Vakiovaroitus: jos aikoo lukea kirjan, saatan kertoa tässä liikaa. Se on makuasia, on oma valinta jatkaako tämän arvion lukemista.

Korpisoturi kertoo suurta, ilmeisesti kuitenkin ainoastaan Suomea koskevaa yhteiskunnan romahdusta edeltäneestä vuodesta ja itse romahduksesta pienen Itä-Suomalaisen kirkonkylän ja metsään vanhaan torppaan linnoittautuneen selviytyjämiehen, Ahman perspektiivistä. Varsinaisesti romahduksen jälkeisestä ajasta, sekä muun Suomen tapahtumista romahduksen aikaan, ei juurikaan kerrota. Gustafssonin tarina päättyy vastaavaan tilanteeseen, missä minun tarinani alkukiidon jälkeen vasta nousee lentoon.

Jo heti tarinan alussa minä tunnistin Ahman, melko nuoren miehen, ratkaisumallin riskit, jotka sitten toteutuivatkin. Suurin uhka romahdusselviytyjälle ovat omien tarpeiden täyttämisen jälkeen muut ihmiset. Näitä on kahta lajia: apua tarvitsevat hädänalaiset ja sitten väkivaltaiset rosvot. Et voi valita kumpia autat. rosvot vievät kaiken, jos pääsevät osingolle.
Siten yksin selviytyjän on katkaistava ajoissa yhteydet ulkomaailmaan ja piilouduttava. Ahma ei hallinnut tätä asiaa. Tämä on kirjan juonen ydin. Jos et voi piiloutua esim. maatilasi ja viljelyksiesi vuoksi, silloin tarvitset suuren ja puolustuskykyisen, luotettavan, yksimielisen yhteisön avuksesi. Tässä ovat ne vaihtoehdot. Oma tarinani käsittelee molempia ratkaisuja, Korpisoturi ei oikein puhtaasti kumpaakaan, vaan jotakin tästä väliltä.

Vaikka Gustafsson kirjan lopun kiitoksissa mainitsee preppariyhteisön, teoksen käsittelystä olen tulkitsevani, että hän pitää romahdukseen valmistautuvaa joukkoa irrationaalisina friikkeinä, hieman yksioikoisina intoilijoina. Tällaisia tarinan kolme prepparia ovatkin. Kirjailija katselee heitä hieman ylimielisesti ylhäältä, antisankareina.

Mutta koska hän kuitenkin sijoittaa tarinaan ihan oikean, kohtalokkaan romahduksen, aivan tapahtumien loppupuolelle, olisi voinut kuvitella, että teoksen todellisuuteen olisi kuulunut myös älykäs, neuvokas, kaukaa viisas sankari. Nyt sellainen puuttui. Tarinan selviytyjillä oli kyllä osaamista, mutta ei suurta, rakentavaa kokonaiskuvaa. He eivät kelpaa esikuviksi, vain varoittaviksi esimerkeiksi.

Tarinan asiasisältö oli kyllä huolella kerätty. Tapahtumien kulku oli uskottava, masentava. Ei, älkää tulkitko väärin! Kirja sisältää runsaasti huumoria, joka kyllä painottuu alkupuolelle. Henkilöhahmot ovat kaikkine vajavuuksineen sekä luonteenpiirteineen reheviä, inhimillisiä ja lukija tuntee heitä kohtaan sympatiaa. Kuinka voisi kirjoittaa laadukasta kaunokirjallisuutta ilman mutkikkaita parisuhdekysymyksiä? Ja tietysti suhteiden on vakavasti otettavassa teoksessa oltava hyvin poikkeuksellisia. Niin tässäkin oli tilanne Ahman elämän naisten kanssa.

Oikeastaan kaikki hahmot, yhtä ainoaa lukuun ottamatta, olivat melkoisia juntteja. Olen hieman saanut sellaisen käsityksen, että laadukkaassa kaunokirjallisessa pitää olla joko näin asiantila tai sitten muutaman pitää vielä olla mielenterveysongelmaisia. Muuten he eivät ole kiinnostavia. Kaunokirjallisuuden vakavat harrastajat varmaan tyrmäävät käsitykseni oikopäätä. Kuitenkin minä olen ollut huomaavinani, että älykkäitä, selväpäisiä sankareita pääasiassa, mutta ei aivan poissulkevasti, esiintyy lähinnä tieteiskirjallisuudessa. Sitähän ei useinkaan oikeana kaunokirjallisuutena pidetäkään.


 Korpisoturi edustaa ehdottomasti korkealaatuista kirjallisuutta. Se on elävästi ja tasapainoisesti kirjoitettu, jääden vain hetkittäin junnaamaan paikalleen, ja nekin jaksot olivat varmaan minun väärinkäsitystäni. Jotkut dialogit nyt vain minulle tuntuivat jonnen joutavalta smalltalkilta. Olen varmaan väärässä. Juoni polveili yllätyksellisesti matkallaan masentavaan lopputulokseen, joka sekin oli tulkinnanvarainen väite, se masentavuus. Henkilöitä tuli ja meni, jotkut viipyivät kauemmin mukana, jotkut vain käväisivät näyttämöllä. Päähenkilö oli kirjan päättyessä elossa ja kohtuullisissa ruumiinvoimissa. Voiko romahdustarinalta paljon muuta odottaa?

maanantai 1. elokuuta 2016

Kaari Utrio, Yksisarvinen

Mahtava, historiallinen tarina ensimmäisen ristiretken ajoilta

Sitten viime kirjoituksen olen lukenut kaikenlaista, toivottavasti myös saanut kehittäviä vaikutteita. Mutta ehkä en välitä näistä kertoa. Lisäksi aikaa olen käyttänyt enemmän omaan kirjoittamiseen kuin lukemiseen. Minulla on suuria vaikeuksia löytää mieleistäni lukemista. Normaalikokoisessa kirjakaupassa ei tyypillisesti löydy minulle yhtään mitään. Se mikä myy, ei yleensä ole suunnattu minulle. En kuulu kaunokirjallisuuden kannattavaan kohderyhmään.

Yllättäen ainakin muutaman kirjan olen löytänyt muualta kuin oikeasta kirjakaupasta. Lumilapsi löytyi Prismasta ja viime syksynä nyt käsittelemäni Kaari Utrion Yksisarvinen Tokmannilta. Sellaista kirjallisuutta, jota minä viitsin lukea, kirjoitetaan, tai ainakin julkaistaan olemattoman vähän. Onneksi voi aina itse kirjoittaa täsmälleen sitä, mitä itse haluaa lukea. Kirjoittaminen on suurempi elämys kuin lukeminen!
Aloitin viime syksyllä lukemaan mökillä Yksisarvista, mutta silloin juuri oma kirjoittaminen motivoi enemmän ja Utrion paksuhko teos jäi kesken, talveksi mökin hyllylle. Noin viikko sitten tartuin siihen uudestaan ja löysin siitä imun. Vastoin syksyn alkuodotuksia hieno tarina osoittautui koukuttavaksi eikä sitä enää voinut jättää kesken.

Olin juuri toteuttanut muutaman viikon improvisoidun, erään uneni johdatteleman kirjoitusharjoituksen. Kirjoitin historiallisen pienoisromaanin, mielestäni pidemmän kuin novellin, 80 sivua. Se sijoittui vuoteen 1618 käsitelleen merirosvojen ja Amerikan alkuperäisasukkaiden teemoja.

Historiallinen romaani vaatisi aina laajan, perusteellisen esitutkimuksen. Kaari Utrio oli tehnyt sellaisen, minä en. Joitakin asioita guuglasin, siinä kaikki. Oman, vaatimattoman harjoituksen perspektiivistä oli jännittävää verrata ammattilaisen näppäimistön vakuuttavaa jälkeä.

En ole ennen lukenut Utriota. Historialliset tarinat eivät ole kovasti kiehtoneet. Ehkä tärkein syy on se, että ne joko ovat olleet epärealistisen romanttisia, pehmennettyjä tai sitten kohtuuttoman raakoja, verellä ja kärsimyksellä mässäilyä. Harva kirjoittaja on löytänyt vanhoista ajoista sellaisia ulottuvuuksia, jotka kiinnostavat minua. Kaari Utrio oli löytänyt, vaikka pitkän tarinan keskeinen aihepiiri oli eräs verisimmistä mahdollisista: ensimmäinen ristiretki. Aiheessa ei voinut välttää taisteluja ja joukkomurhia, mutta ne olivat kuitenkin sivuosassa. Tärkeimmässä osassa minun mielestäni oli erilaisten ihmisten erilaisten motiivien ymmärtäminen.

Tarinan kaari on pitkä, noin puolet ihmiselämästä, sen aikaisesta. Se alkoi merellä, viikinkialuksessa, jossa kaksi päähenkilöistä syntyi jäävuoren katveessa, tuulensuojassa. Kohtuullisesti vietettiin aikaa Pohjois-Amerikassa, Viinimaassa. Tämä taisi olla minulle se ratkaiseva aihe, miksi valitsin pehmeäkantisen kirjan hyllystä impulssiostoksena. Siinä petyin. Olisin halunnut Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita mukaan tarinaan. Miksi viikingit eivät lähtiessään kaapanneet mukaan esim. nuorta intiaanityttöä? Kyllä hänet olisi saanut juoneen mukaan mausteeksi. Mehän nyt tiedämme, että Islannin västöstä löytyy Viinimaasta periytyviä geenejä!

No, viikinkiajan loppuvaiheet olivat sinälläänkin kiinnostavia ja pohjanmiesten ajattelutapoja peilattiin Italian ja Lähi-Idän perinteeseen aivan koko teoksen ajan, viime sivuille asti.

Minä pidän Kaari Utrion kirjallisesta tyylistä. Se muistuttaa sitä, johon itse pyrin. Se on selkeää, mutta silti elävää ilman tarpeetonta kielikuvien ilotulitusta. Jotkut miljöökuvaukset olivat ylipitkiä ja perusteellisia, etenkin koskien palatseja ja linnoja. Luonnonkuvausta olisin halunnut enemmän. Utrio ei ole luonnonmystikko. Minulle hän on erityisesti tarinankertoja. Juoni ja sen käänteet ovat pääosassa. Osa juonesta oli tietenkin aidon historian kulun kahleissa. Aitojen taistelujen kulku ja lopputulokset oli esitettävä suunnilleen totuudenmukaisesti. Mukana olevat oikeiden historiallisten henkilöiden elämä ei saanut liikaa erota virallisesta.

Minä löysin juonesta paikoin nerokkaita käänteitä. Kirjoittajana näitä osaa vilpittömästi ihailla. Loppuratkaisujen elementit oli jo edeltäkäsin lukijan arvattavissa, mutta silti niiden hienot yksityiskohdat tuntuivat herkullisilta. Tarina oli pitkä ja juoni kaunisti nousi vuoroin seesteisille, vihreille, kukkiville ylängöille auringon paisteeseen, vilvoittaviin tuuliin ja vuoroin taas ryömi pimeiden, kosteiden rotkojen synkeissä, haisevissa, masentavissa osuuksissa. En todellakaan pitkästynyt.

Koska itse kirjoitan tieteisfantasiaa, tai välillä vain fantasiaa ilman tieteisulottuvuutta, kuten tuo äskeinen harjoitukseni, nautin Utrion kuvaamasta kristillisesta mystiikasta. Se oli lumoavan kaunista, kliseistä melko vapaata. Viikinkien mystiikkaakin olisi voinut käsitellä, mutta ymmärrän että jo teoksen alussa päähenkilöiden vanhemmat olivat hartaita kristittyjä, viikinkikäännynnäisiä.

Utrio sanoi jossakin, että Constanzia ei kuvaa häntä itseään. No eipä tietenkään. Constanzia oli fiktiivinen 900 vuotta sitten elänyt etelä-eurooppalainen naispuoleinen intellektuelli, aikansa lombardi- ja normannikulttuurin yläluokkainen kasvatti. Mutta Utrion on aivan turha kieltää, että hän ei olisi vuodattanut tähän rakastettavaan, hienoon, älykkääseen naiseen merkittävän lorauksen myös omaa itseään

Ristiretkistä on demonisoitu kristittyjä ja länsi-eurooppalaisia. Kyllä, he syyllistyivät hirvittäviin julmuuksiin. Mutta vastineeksi on rehellistä todeta, että saraseenit, siis musliimit, olivat jo silloin jatkuvaluontoisesti toistensa päitä katkomassa oikein urkalla, sunnit vastaan shiiat ja emiiri vastaan toinen emiiri. Vallatun kaupungin koko väestön surmaaminen oli tavallinen käytäntö ja ristiretkien johto edes yritti hieman hillitä julmuuksia joihin syyllistyivät lähinnä ristiretkeläisten alimpien sosiaaliryhmien edustajat. Silloin ei uskontoa kysytty, vaan armenialaiskristityt ja juutalaiset tapettiin saraseenien seuraksi ilman erottelua. Ja kyllä, monin paikoin eri uskontoryhmät elivät kaupungeissa kohtuullisen sovussa keskenään ja ristiretket useilla alueilla päättivät tämän ajanjakson. Eri musliimiryhmillä oli keskenään suuria eroja. Sivistyneempiä olivat silloin egyptiläiset fatimidit, kai shiioja, ja barbaarisimpia olivat sunni-turkkilaiset seldžukit, jotka olivat juuri vasta kaupunkilaistumisen alussa olevia villejä paimentolaisia.

Varmaankin tulen lukemaan muutakin Utrion tuotantoa, vaikka genre ei ihan minun alaani olekaan. Olihan Yksisarvinen hulppea lukuelämys, jota voi mielestäni verrata mihin tahansa saman genren suurteokseen. Enemmän kuin viihdekirjallisuutta!






sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Nadian ihmeelliset löydöt onnen ja onnettomuuksien olemuksesta

Hieno juttu, että Andrei Pajanne julkaisi uuden teoksen näin pian edellisen, "Autuaiden saaren" jälkeen. Ja ihan oikein, "Nadia, onnetar" jatkaa sillä henkevän tieteisfantasian linjalla, josta ainakin juuri minä pidän ja nautin.

Kirja on ohuempi kuin edellinen järkäle, jopa lyhyehkö, mutta painavaa sisältöä täynnä. Jos "Autuaiden saari", jota nimitin "Andreaksen ilmestykseksi", jätti esittämäänsä monimutkaiseen maailmankuvaan lukijalle paljon avonaisia kysymyksiä, Nadia pyrkii esittämään kirjan ohuudesta huolimatta melko perusteellisen ja huolella hiotun sanoman, kosmologian ja henkisen "totuuden". Tarinan ei tosiaankaan voi väittää loppuvan kesken vaan, erityisesti päättäminen on tehty huolella.
Kirja kertoo päähenkilön elämäntarinan alkaen nuoresta pikkutytöstä... no, en kerro enempää. Jospa luonnehtisin tätä teosta vaikkapa "Nadian ilosanomaksi".

Minä pidän J.S.Bachin musiikista. Sille on tunnetusti ominaista "ankara rakenteellisuus ja logiikka", josta kaikki eivät nauti. Minä nautin. Minä olen löytäväni sekä "Autuaiden saaren" että "Nadia, onnettaren" juonellisessa ja käsittelyn kaaressa sellaisen systemaattisen, huolella harkitun rakenteen, jollaista ei usein fiktiossa tapaa. Menettely ei tee sisältöä mitenkään ennalta arvattavaksi, vaan helpottaa kokonaisuuden hahmottamista. Perinteisissä saduissa sovelletaan usein systemaattista rakenteellisuutta toimivana tehokeinona. Kirjan sanoma on melkoisen monimutkainen omaksuttava, eli se, että rakenne tietokirjojen tapaan tukee sisältöä, on mielestäni hyvä, lukijaa palveleva asia.
Pajanteen kirjalliselle tyylille on mielestäni ominaista myös taidemusiikin kaltainen dynamiikka. Kirjassa vuorottelevat mukaansa tempaavat tapahtumakulut ja toisaalta voimakkaat fortissimot, jotka on hyvä lukea rauhallisesti keskittyen sekä nautiskellen dramaattisesta kielestä ja aforisminomaisista totuuksista. Nadian elämä ei todellakaan ole mitään kevyttä musiikkia vaan syvällistä draamaa.

Kirjan sisällöllisen rakenteen voisi jakaa kolmeen osaan: (1) Nadian kehitystarinaan onnen ja onnettomuuksien vuorotellessa. (2) Nadian ihmeelliseen seikkailuun kosmisissa todellisuuksissa (3) Täydentävään yhteenvetoon ja huimaavaan lopputulemaan. Kirjan syvällinen henkinen sanoma rakentuu pikkuhiljaa, vähitellen tiivistyen ja tarkentuen loppua kohti. Kosminen ajatusrakennelma voi oikeastaan olla läkähdyttävä ymmärrettäväksi, jos ei ole ennestään tottunut vastavanlaisiin esityksiin, jos kaikki todella on lukijalle uutta.  Nadian henkiset löydöt yhdistävät ikivanhat mystiikan esoteeriset opit sekä modernin kosmologian ja kvanttifysiikan. No, siellä täällä otetaan pieniä kaunokirjallisia vapauksia tieteellisten, todettujen lainalaisuuksien tulkinnoissa, mutta kokonaisuus, lopputulos on hyvin kiinnostava ja kaunis. Ainoa minua enemmän häiritsevä asia on ajan käsitteen pidättyminen "newtonilaisessa fysiikassa" jopa ajatuksen liikkuessa multiversumeissa. Käsite "ikuisuus", ajattomuus, todellisuuden perustana ikään kuin näyttää puuttuvan mallista. Tai sitten minulta jäi jotakin ymmärtämättä. Kaunokirjallista nautintoa tämä ei tietenkään paljoakaan häiritse.

"Nadia, onnetar" sisältää monia episodeja, joista erityisesti nautin. Eräs niistä oli "kosmisten seikkailujen" metsäkohtaus. Itse koen metsän hyvin paljon juuri kuvatulla tavalla. Toiset upeat jaksot olivat musiikin esittämistä ja kuuntelemista kuvaavat osuudet. Ne kouraisivat syvältä. Kaiken kaikkiaan loppua kohti alkoi tihentyvästi tulla vastaan kohtauksia, herkkiä tilanteita, joissa lukija joutui kuivaamaan oman silmäkulmansa ja ehkä pitämään pienen tauon, että silmillä taas näki tekstin.

Mikä teoksessa on parasta? Ehdottomasti monet syvälliset keskustelut, ennen kaikkea Nadian ja Marian väliset. Mitä sitten jäin kaipaamaan? Jos jotakin pitäisi keksiä, niin ehkä ennen varsinaisen tarinan kronologista alkua kertomuksen, minkälaisten omien kokemustensa kautta Nadia aivan pikkutyttönä tuli siihen tulokseen, että maailma on hänen luomansa.





keskiviikko 12. elokuuta 2015

Trollskärin tonttu ja kalastajagubbe

Löysin Inkoon Galleria Caraiasta pienen ilonaiheen, Carina Wolff-Brandtin kirjan: ”Vinden vänder pä Trollskär”. On kuitenkin hieno asia, että en löytänyt tätä ”lastenkirjaa” jo esim. neljä vuotta sitten. Se olisi saattanut vaikuttaa liikaa omiin tuotoksiini.

Löydön arvo on siinä, että tarina kertoo saariston tontuista, sijoittuen jonnekin ehkä 1800-luvun lopun aikaan ja Saaristomeren tai läntisen Suomenlahden ulkosaaristoon, fiktiiviseen Trollskärin saareen. Tämän nimisiä varmaan löytynee oikeastikin, minun Tomteskogiani ei taida olla.

Carinan tontut ovat melko tarkasti kansanperinteen mukaisia ja hän antaa kirjan lopussa listan lähteitä: Finlands svenska folkdiktning VII. Folktro ock Trolldom 1. - 4.

Ruotsinkielinen teos oli minulle melko helppoa luettavaa. Kirja on kai nimellisesti tarkoitettu lapsille, tyyli on sen mukainen, kieli sujuvaa, yksinkertaista mutta eloisaa. Kuitenkin sisältö tarjoaa aikuista kiinnostavan kuvauksen yksinäisestä, omavaraisesta kalastajaelämästä pienellä saarella yli sata vuotta sitten. Omavaraistalouteen ja selviytymistaitoihin perehtyvät aikuiset löytävät paljon jännittäviä yksityiskohtia.

Hakemalla löytää kyllä yhteistä aidon kansanperinteen ja minun tonttujeni kanssa, mutta eroja on lopultakin paljon. Trollskärin fantasiatonttu on selkeästi satuolento. Fantasian paino kasvaa kirjassa loppua kohti. Tontulla on paljon enemmän mystisiä taitoja kuin minun tontuillani, jotka ovat enemmän scifitonttuja kuin fantasiatonttuja. Minun tonttuni ovat ihmiseen verrattuna pieniä, hieman alle meidän napaamme ulottuvia, mutta Carinan tontut ovat vielä pienempiä, hieman yli polvenkorkuisia.

Carinan tontut elävät hienostunutta elämää salaisissa mökeissään, käyttävät tulta (mökin savupiippu on osa juonta), lukevat ja kirjoittavat sekä tietysti tarkkailevat ja ennen kaikkea auttavat ihmisiä. Tarinan juonen runko on luonnollisesti ihmisen ja tontun täyden yhteyden uudelleen solmiminen sukupolvien katkoksen jälkeen.

Kirjan parasta antia ei minulle ehkä ole tontun olemus vaan taitavan, luonnonläheisen saaristolaiselämän, kirjan pieneen kokoon verrattuna, hyvin tarkka kuvaus: ruuan ja tarvikkeiden hankkiminen, säilöminen, riskien hallinta, maailmankuva, sukupolvien ketju. Ulkomaailma pääsee mukaan mitättömän vähän. Tarinan päähenkilö ei juuri huomaisi esim. Suomen itsenäistymistä tai kansalaissotaa. Tilannetta voisi verrata Kultarinnan Erikin talveen tunturissa: ”kaukana kavala maailma”.
Tekeillä olevaan (työnimi ”Keijukirja”) dystopiatarinaani Carinan hieno kirja varmaankin jollakin tavalla vaikuttaa, eteenkin omavaraisuuden yksityiskohdat, sen jälkeen kun ulkomaailma on romahtanut ja yhteyksiä muihin selvinneisiin ihmisiin ei ole.




lauantai 11. huhtikuuta 2015

Mikä ihmeen juoni? Murakami: "Sputnik-rakastettuni"

Takakannen mainosteksti, Guardian: "En oikein tiedä, mistä Murakamin säpsähdyttävä romaani kertoo..."

Kommentti lausuu oleellisen. Tarina seilaa ja saa yllättäviä, mystisiä käänteitä, oikein johtamatta mihinkään varmaan tulokseen. Kai tämä on tyypillistä Murakamia, Sputnik on vasta kolmas lukemani hänen teoksensa. Juonen kummallisuudesta, onko se edes juoni, huolimatta kirja lumoaa. Tarinan mystiset käänteet saavat sisäisiä vertailukohtia henkilöiden kertomissa oudoissa tarinoissa ja kokemuksissa, unissakin. Murakami ei paljon yritä löytää loogisia selityksiä, lopullisia sellaisia, oudoille tapahtumille. Hänen romaaninsa mystiikka ei ole tavallista fantasia, jossa yleensä on jonkinlainen logiikka.

On kai tavallista, että nykyisin kirjailijat jättävät lukijalle paljon omaa työtä. Tätä olem purnannut ennenkin. Lukija saa mielessään yrittää parhaansa mukaan paikata mustia aukkoja ja usein keksiä kirjalle oman lopun kertojan hatarien vihjeiden pohjalta. Tällä tarinalla melkein on loppu, mutta ei aivan. Murakami kangistui kalkkiviivoilla. Ehkä ratkaisu edusti jonkinlaista sisällön tasapainon estetiikan hienosäätöä, en tiedä. Ihan lopppuun asti vieminen olisi ollut tylsää yliselittämistä? Näinkö nykyään ajatellaan?

Kerronta on pääosin herkkää, kaunista, monitasoista kirjan henkilöiden elämän sisältöjen syväanalyysia. Tässä Murakami on mestari. Vierastan tylsää ihmissuhdevellontaa ja tämä ei todellakaan ole sitä, ainakaan useimmiten. Kaikki henkilöt ovat mielestäni selväpäisiä, eivät mielenterveys- tai persoonallisuusongelmaisia. He ovat vain ihan tavallisten elämän kovien kohtaloiden kohtuullisesti vammauttamia, silti edelleen toimintakykyisiä. En pidä tarinoista, joissa sekopäät kiusaavat toisiaan eri tavoin. Tässä teoksessa ei sellaista tapahdu. Asetan vastakohdaksi nyt vaikkapa Jussi Valtosen finlandiavoittajateoksen, jonka ansiot olivat aivan toisaalla masentavasta sekopäiden toilailuista huolimatta.

Kiinnostava ulottuvuus kirjassa on aloittelevan kirjailijan vaikeuksien analyysi. Tunnistan omakohtaisia seikkoja ja ehkä siinä yhteydessä Murakami antaa jonkinlaisen selityksen myös omalle tyylilleen luoda kirjan sisäinen rakenne, "juoni".


lauantai 7. helmikuuta 2015

Haruki Murakami, Kafka rannalla

Olen viitannut tähän kirjaan useampia kertoja. Siten on jo aika kertoa siitä hieman lähemmin.

Tiedostan oman kirjallisen ilmaisuni puutteita ja siksi osaratkaisuna koetan lukea keskittyneesti kirjoja, jotka ovat sekä laadukkasti kirjoitettu ja lisäksi aihepiiriltään ja käsittelytavaltaan kiinnostavat minua. Olen hyvin nirso! Haruki Murakamin "Kafka rannalla" on eräs teos, joka erinomaisesti täyttää kriteerini. Kanteen painettu:  Kirkus Reviews: "Mestariteos. Nobelin arvoinen." on silti liioittelua. On se mestariteos, mutta niitä on niin paljon, että ei parhaat oikeuttavat nobeliin. Ei kai sentään ihan Murakamin Kafka?

Kirja on lähinnä tyylikäs fantasiaa, joka sijoittuu tämän päivän japanilaiseen nykytodellisuuteen lukuun ottamatta taustatarinaa, joka kertoo toisen päähenkilön mystisestä vammautumisessa toisen maailmansodan loppuviikkoina. Ajatusmaailma minun ymmärtääkseni edustaa japanilaista, shintolaisuudesta periytyvää ajattelua herkällä, soveltavalla, jopa kauniilla tavalla: lukunautintona.

Teos kertoo kaksi tarinaa, jotka muutaman kerran sivuavat toisiaan. Tarinoiden päähenkilöt eivät muistaakseni koskaan tapaa (luin teoksen viime keväänä), mutta heidän toimillaan on keskinäinen vaikutus.

Ensimmäinen tarina kertoo vanhasta, kehitysvammaisesta miehestä, Nakatasta, joka loukkaantui lapsena mystisellä tavalla. Vamman vastapainoksi hän sai kyvyn keskustella kissojen kanssa ja oudon, intuitivisen päätöksentekokyvyn. Niiden kahden avulla hän on selvinnyt kovassa maailmassa. Tarina on mystinen, jännittävä, surrealistisia ja koomisiakin aiheita sekä henkilöitä sisältävä. Muoto on pääosin "road story".

Toisen tarinan päähenkilö, on Kafka, 15-vuotias poika, joka karkaa kotoaan syntymäpäivänään. Hänellä on viisas sivupersoona, Varis, joka esiintyy lähinnä tarinan alussa ja lopussa. Kafkan tarina on syvällinen löytöretki pojan omiin kasvukipuihin, seksuaalisuuteen, synkkään lapsuuteen, jota varjostaa mielipuoli taiteilijaisä ja arvoitukselliseen perhetaustaan. Ketä ovat hänen kadonneet äitinsä ja siskonsa? Tarinaa värittää kulttuuriaiheiset keskustelut kiehtovan tuttavuuden, Oshiman kanssa, joka auttaa paljon karkulaista. Lisäksi käydään pariin kertaan erikoisessa paikassa, japanilaisessa vuoristomajassa, eräänlaisella kesämökillä. Suomalainen nauttii tästä kuvauksesta.

Nakata saa auttajakseen Hoshinon, joka on sympaattinen rekkakuski, terve, nuori mies, mutta ei älyn jättiläinen hänkään, jyrkkänä vastakohtana Kafkan ja Oshiman hienostuneille dialogeille. Nakatan ja Hoshinon seikkailu on riemastuttavaa ja koukuttavaa. Mitä vaan voi tapahtua fantasian hengessä.

Kafkan pakomatka on pääosin edustaa reaalitodellisuutta lukuun ottamatta alkupuolen mystistä törmäämistä Nakatan todellisuuteen, ei vanhaan mieheen itseensä, ainakaan reaalisesti. Lopussa sen sijaan Kafka tekee ihmeellisen, surrealistisesti kuvatun fantasiamatkan, en kerro minne, mutta hän palaa sieltä.

Nakata ja Hoshino suorittavat epäselvän, mystisen tehtävänsä ja Kafka löytää, ainakin osittain, ratkaisuja omaa menneisyyttään, jopa edellistä elämäänsä koskevaan kysymykseen ja kysymyksiin. Tietysti ennenkaikkea kyseessä on kasvutarina. Poika aloittaa uuden elämän astetta aikuisempana.

Teoksen suuria ansioita ovan koukuttavuus, vaihtelevuus, selkeä kieli, kaksi toisiaan täydentävää, erilaista tarinaa ja todellisuutta, kulttuuriystävällisyys, niin länsimaisen kuin japanilaisen kulttuurin suhteen, ihanat, rakastettava henkilöt, Kafkan hirviöisää lukuunottamatta.

Tietysti teos on ennenkaikkea viihdettä, mutta parasta mahdollista, ei hömppää.

Sitten luin toisen Murakamin teoksen: Värittömän miehen vaellusvuodet. Jo nimi oli masentava, itse tarina on alusta loppuun masentava, "syvällistä ihmispsyken ja ihmissuhteiden analyysiä", ei yhtään mitään muuta. Se ei pätkääkään koukuttanut ja olisin jättänyt kesken, ellei Murkami olisi niin loistava kirjoittaja. Jaksoin pusertaa loppuun ja petyin juoneen. Kirjan sanoma voi olla, että kaikki nykyajan ihmiset ovat enemmän tai vähemmän henkisesti vammautuneita. Toiset siitä huolimatta selviävät, toiset eivät: sattuma ratkaisee. Minua tällainen ei kiinnosta. Ei paljon lohduta, että päähenkilö vierailee Suomessa, suomalaisella kesämökillä, jossakin Vanajaveden rannalla, ehkä.




tiistai 13. tammikuuta 2015

2014 finlandiavoittaja: Jussi Valtonen, "He eivät tiedä mitä tekevät"

Kerron vaikutelmiani tästä hienosta kirjasta. Jos et ole lukenut kirjaa ja aiot lukea sen, niin lopeta tämän minun bloggaukseni lukeminen tähän ensimmäiseen kappaleeseen, sillä käsittelen lopussa tarinan lopettamisen periaatteita ja kerron tämän teoksen lopusta. Oletan, että "He eivät tiedä mitä tekevät" voitti erityisesti sisältönsä monipuolisuuden vuoksi. Romaanin keskeinen sanoma on, että me elämme tuskastuttavan monimutkaisessa maailmassa (vrt. toisen blogini otsikko), jossa rehellinen ihminen ei voi löytää mustavalkoisia arvoja ja tapoja elää. Me emme tiedä mitä teemme, emme tajua tekojemme seurauksia. Valtosen teos sisältää valtavasti tietoa nykymaailmasta. Jos Mark Twainin "Huckleberry Finnin seikkailujen" yksi päähenkilöistä oli Missippi-joki, 2014 finlandiavoittajan vastaavassa roolissa on internetin sosiaalinen meedia. Voisin kovin paljon liikaa lupaamatta väittää, että luettuasi tämän kirjan katsot maailmaa hieman eri silmin. Mutta eikö se ole eräs kaunokirjallisuuden tehtävistä?

Jussi Valtonen on psykologi. Minulle se näyttäytyy kirjalijan siviiliammattina taakkana. En pidä ylipsykologisoimisesta, henkilöiden sielunelämän patologisoiminen on minulle lukijana raskasta. Ehkä käytän sanaa liioitellusti, mutta teoksen kaikki kolme päähenkilöä ilmenivät tarinassa enemmän tai vähemmän vaikeina, neuroottisina tapauksina. Ehkä Valtonen oikaisisi minulle, että he kaikki silti mahtuivat tavallisen, mieltään terveen ihmisen raamiin. Tällaisia me muutkin olemme, ainakin meistä suurin osa. Psykologikirjailijalle 100% terve ihminen on varmaankin vähän kiinnostava "ohut persoonallisuus". Mutta kun Joe, Alina ja Samuel eivät minun mielestäni olleet edes 70% "normaaleita". Joe on täysipäisin. Kirjailijan tehtävä oli saattaa lukija ymmärtämään heitä kaikkia, asettua jokaisen asemaan. Minä en ihan aina kyennyt siihen, siis empatiaan, mutta aika lähelle pääsin. Valtonen osaa kyllä tämän puolen ammattialueensa, mutta ihmissuhdesisällön takia en tähän kirjaan tarttunut.

Minä aloitin tämän kirjan lukemisen siksi, että se toisena teoksena finlandiaehdokkaista aihepiirinsä puolesta kiinnosti minua. Olisin lukenut sen vaikka se ei olisi voittanutkaan. Niitä loppuja teoksia en aio koskaan lukea, vaikka vaimoni juuri eilen sai erään syntymäpäivälahjaksi, ei minulta. Olen melko nirso. Valtosen romaani sijoittuu nykyaikaan tai melko lähitulevaisuuteen, siis tarinan tapahtumien viimeiset kuukaudet. Tarinan aikajänteen symbolisenä kehyksenä ovat 20-vuotiskaskaat, heinäsirkat, jotka tekevät valtavan massaesiintymisen 20v välein, kirjan alussa ja lopussa. Se kirjan sisältö, jota minä erityisesti arvostan, on analyysi nykyajastamme ja lähitulevaisuudesta, sen ilmiöistä, uhista, lupauksista, ihmisten elämän muuttumisesta, yhteiskunnan muuttumisesta, salaliitoista, yhteiskunnallisesta juonittelusta, idealismista, kyynisyydestä, arvojen ristiriidoista, uusimman teknologian hämmentävistä ja ennalta arvaamattomista vaikutuksista.

Eräs kirjan keskeinen ilmiö, joka tosin ei merkittävästi vaikuta itse juoneen, on mystinen iAm-laite. Se on nettipääte, joka kytkeytyy suoraan aivokuoreen noninvasiivisesti kallon läpi (!) pienten korvien taakse sijoitettavinen elektrodien kautta. Oman ymmärrykseni mukaan pidän tätä lähinnä fantasiana. Itse laitteen suorituskyky ja sen intuitiivinen käyttöliittymä ovat juuri ja juuri uskottavia, mutta aivoyhteys ulkoisesta elektroniikasta olisi todellisuudessa tehtävä kirurgisesti asennettavilla implanteilla, jotka sijoitetaan kalloluun alle, aivokuoren pinnalle. Kallon läpi ei esimerkiksi tarinassa kuvattua videosignaalia mitenkään pysty reaalitodellisuudessa siirtämään galvaanisilla elektrodeilla. Implantinkin olisi oltava suoraan yhteydessä satojen miljoonien neuroonien kanssa, koska aivojen toimintaperiaate on hajautettu, rinnakkainen ja harvaa koodausta käyttävä. Mutta muuten laite voisi olla todellisuutta lähivuosikymmeninä, jos implantit asennetaan paikalleen esim nanorobottikirurgian avulla.

iAm lukee siis ajatuksia ja näyttää käyttäjälle kaikenlaisia tietoja ennen kuin ihminen itse edes tiedostaa haluavansa sellaisia nähdä. Se on superkehittynyt nettiselain. Tuloksena on addiktio, joka on teholtaan aivan eri luokkaa kuin tämän päivän nettiriippuvaisuus. Samalla laite tarjoaa vaarallisen mahdollisuuden vaikuttaa suoraan suurten ihmisryhmien ajatteluun esim. kaupallisesti ja poliittisesti. Tällaiseen olemme jo kovaa vauhtia menossa.

Tarinan keskeinen teema ovat eläinten oikeudet ja aivotutkimuksen (ja kaikki muutkin) eläinkokeet. Valtonen kertoi radiossa lukeneensa aihetta filosofisesti ja eettisesti käsittelevän kirjan ja muuttaneensa tämän seurauksena kirjan sisältöä laajalti, kirjoittaneensa uudelleen. Minä oletin, teoksessa siis käytäisiin perusteellisia keskusteluita asiasta, mutta näin ei ole tilanne. Kiistat ovat jupas-eipäs-tasoa: "Te ette oikeasti tajua mistä puhutte!" "Kiitos samoin!" Olin pettynyt!

Toinen teema on amerikkalaisen isän ja suomalaisen pojan vaikea suhde. Isä laiminlyö yhteyden ylläpitämisen Atlantin yli eikä poikakaan aktiivisesti yritäkään käynnistää vuoropuhelua, vaikka kouluiässä onnistuu kerran saamaan ohimenevästi toimivan yhteyden sähköpostin kautta. Kaikki on lopulta lähinnä saamattomuuden ja väärinkäsitysten summaa. Poika uskoo isänsä hylänneen hänet niin kuin tämä jossakin määrin tekeekin.

Kolmas teema on akateemisen maailman raakuus, ahdistavuus ja koukuttavuus. Neljäs teema on yritysten tarve vaikuttaa kaikkeen epäterveitä, kieroja menetelmiä käyttäen. Kun sitten aikuisen Samuelin ja hänen amerikkalaisen ystävänsä idealistinen maailman ja eläinten olojen parantamiseen tähtäävä joukkovoimainen lobbaus onnistuu saamaan yllättävän voiton, tuhoamaan pahan ylikansallisen korporaation, nuorten toiminta demonisoidaan tiedonvälityksessä, Joelle hänen poikansa mustamaalataan psykopaattiseksi terroristiksi, joka on tulossa tappamaan koe-eläimiä käyttävän tutkijaisänsä ja tämän perheen. Nuorten lakia noudattava, väkivallaton toiminta lopetetaan aseellisen iskuryhmän toimesta.

Jussi Valtonen käsittelee näitä teemoja, pääteemaa, eläintensuojelua lukuunottamatta, asiantuntemuksella ja koukuttavasti. Tämä on kirjan parasta, nautittavinta sisältöä. Tunnelma tiivistyy loppua kohti. Kirjaa on vaikea laskea käsistään. Kirjan alkupuolen junnaava ihmissuhdesekoilu sen sijaan oli minulle raskasta ja tylsää luettavaa, sekopäiden itsekästä toilailua, jota Valtonen vielä pitkitti. Hänen kirjallinen tyylinsä on värikästä, elävää, pystyisinpä itse joskus lähellekään, mutta miehekästä ja usein pitkiä virkkeitä suosivaan. Ei esim. Anni Kytömäen tapaan kaunista, herkkää, pienipiirteistä.

Kirjan loppupuolella häiritsee ultratiivis aikahyppyjen käyttö, joka tietysti on lukijan jännitystä pitkittävä tehokeino. En arvosta sitä. Se on fuskaamista! Buu!

Sitten se kirjan loppu, yleensäkin nykyaikaisten kirjojen loput. Miksi niiden on useimmiten jäätävä epäselväksi? Onko se "tyylikästä"? Kuoliko Samuel? Hän sai kolme osumaa pistoolista, mutta ilmeisesti eivät tappaviin paikkoihin, näin ehkä annetaan ymmärtää. "Lukija saa itse päättää!" on ilmaus, josta en pidä. Yleensä miksi päähenkilöiden pitäisi kuolla kuten typerissä oopperoissa ja antiikin hienossa tragedioissa. Kuolema tietysti tuo tarinaan maanläheisyyttä, mutta jättää tarinan lopussa pahan jälkimaun. Olenko minä lapsellinen? Ok, en häpeä. Minun tulkinnassani Samuel vietiin pillit soiden teholle ja kuntoutui sairaalasta vasta puolen vuoden kuluttua, ei vielä kahden kuukauden kuluttua, kuten tarinassakin vihjaillaankin.

Anni Kytömäen Kultarinnan epäselvän lopun hyväksyn, jos hän lupauksensa (?) mukaan joskus kirjoittaa jatko-osan, muuten murjotan asialle pysyvästi. Eowyn Iveyn (lokakuun bloggaukseni) Lumilapsi-tarinassa on symmetriavirhe loppuratkaisuun liittyen. Lapsi syntyi fantasianomaisesti lumesta noin kymmenvuotiaaksi: saapuvia jalanjälkiä ei ollut. Silti hänelle myöhemmin esiteltiin reaalivanhemmat ja taustatarina, joka oli ristiriidassa fantasiasyntymän ja muunkin salaperäisen olemuksen kanssa. Loppuratkaisuussa hän lähti, katosi nuorena aikuisena, äitinä, yhtä salaperäisesti kuin lapsena ilmestyikin. Minulle tässä on kauneusvirhe, joka jättää pahaa makua. Kirjailija on taas "nykyaikaisesti" jättänyt lukijalle toivonpilkahduksen lopettamalla kirja mainintaan "ensilumen satamisesta". Ehkä Faina palisi? En arvosta tällaisia salaperäisyyksiä juonen keskeisissä kulminaatioissa. Lukijalle, minulle sekä Ivey että Valtonen antavat aivan tarpeeksi muutakin visualisoitavaa ja pohdiskeltavaa kirjojen hienossa sisällössä. Miksi en voi saada myös hyvää, makeaa jälkimakua, kuten esim. Murakamin upeassa "Kafka rannalla" kirjassa, josta kerron jossakin vaiheessa. Viimeksi mainitun sijaan Murakamin "Värittömän miehen vaellusvuodet" sen sijaan jättää taas inhottavasti, "nykyaikaisesti" tarinan auki: Miksi Sara käyttäytyi niin kuin käyttäytyi? Miksi Tsukuru ei vastannut puhelimeen? Tekikö Tsukuru lopuksi itsemurhan? Minulle jäi paha maku.




tiistai 2. joulukuuta 2014

Ahimsa-periaate ja kokemuksellisen tietoisuuden arvoitus

Pidän uskontoja ja maailmankatsomuksia, jotka pyrkivät noudattamaan ahimsa-periaatetta eettisesti korkeampina, kuin niitä, jotka eivät sitä noudata. Tämä periaate tarkoittaa kärsimyksen tuottamisesta pidättäytymistä, tai koska tavoite on käytännössä mahdotonta saavuttaa, pyrkimystä minimoida kärsimyksen tuottaminen.

Kristinuskon perinteinen tulkinta vuosisatojen takaa, jota useimmat kristityksi julistautuvat edelleen noudattavat, on että "Älä tapa" koskee ainoastaan ihmisen tappamista. Vanha skolastinen, luonnonfilosofinen peruste tälle on se, että kärsimys edellyttää kokemuksellista tietoisuutta, joka on aineeton olio. Aine ei voi tuntea kärsimystä, vain sielu kykenee siihen. Eläimet ovat puhtaasti aineellisia olioita, joilla ei ole sielua, eivätkä ne siksi kärsi, tunne tuskaa. Niitä ei tarvitse sääliä. Nykyihminen voisi havainnollistaa tätä itselleen ajatuskokeella, että voiko simuloitu pelihahmo tietokonepelissä tuntea tuskaa kuollessaan? Perusajatus on että eipä tietenkään. Sama koskee aineellisia eläimiä, joiden katsotaan olevan periaatteessa lähinnä sieluttomia koneita. Skolastinen "elämän kunnioittaminen", esim abortin vastustamisen muodossa, on kapea-alaista, kapean eettistä.

Luonnontieteestä ammentava maailmankatsomus pitää väitettä, että kärsimys edellyttää aineetonta, vain ihmiselle kuuluvaa hypoteettista oliota, sielua, hyvin huonosti perusteltuna. Ihminen niputetaan luonnontieteessä samaan kategoriaan muiden eläinten kanssa. Jos ihminen tuntee tuskaa, silloin kaikki muutkin keskushermoston omaavat eläimet, ehkä ne loputkin, tuntevat jossakin mielessä vastaavanlaista tuskaa kuin ihminen. Tältä pohjalta maailmaa katsova ihminen liittäisi ahimsan piiriin koko eläinkunnan, ehkä jopa kasvikunnan. Tällainen etiikka on luonnontieteellisesti vahvemmalla pohjalla.

Entä sitten koneet ja virtuaaliset olennot? Tämä kysymys on minusta erittäin vaikea. Teddykarhu, jolta pää katkaistaan tuntee tuskaa yhtä vähän kuin kivi, joka särjetään lekalla. Mutta emme voi olla siitä kivestäkään aivan varmoja, jos katselemme maailmaa panpsykistisen maailmankuvan kautta. Jos tietoisuus on maailmankaikkeuden perimmäisen rakenneosa, silloin "kuollut" kivikin on omalla, erilaisella tavallaan tietoinen olio, kuitenkin eri tyyppisesti kuin biologiset rakenteet, eläimet. Emme vain tiedä! Panpsykismi on tieteellisesti perustellumpi näkemys kuin keskiaikainen kristillinen skolastiikka primitiivisimmässä muodossaan. Kristilliset mystikot, kuten esim. Fransikus Assisilainen, kunnioittivat elämää sen kaikissa muodoissaan, myös elottomassa luonnossa. Tunnemme varmaan useimmat Fransikuksen "Aurinkolaulun". Luonnollisesti Fransiskus oli kasvissyöjä, kuten useat muutkin kristilliset mystikot.

Panpsykismin perspektiivistä kaikki maailmankaikkeudessa, erityisesti sen monimutkaisemmat rakenteet, heijastaa Kaikkeuden Tietoisuuden projektiota. Tähän kuuluu jokainen biologinen solu, joka on hyvin monimutkainen laite, mutta myös konetietoisuus, mikä taas elää vasta ensimmäisiä muotojaan.

Kokemuksellinen tietoisuus on minun intuitioni mukaan mahdollista sekä aineellisessa muodossa, rekursiivisinä tiedonkäsittelyn prosesseina, että aineettomassa, tilaan ja aikaan sitoutumattomassa "Implicate order" - muodossaan.

Minä pidän ahimsa-periaatteen noudattamista luonnollisena kehityksenä, joka aina seuraa henkisestä kehityksestä, ennemmin tai myöhemmin. Yritin perustella sitä mahdollisimman laajan logiikan pohjalta, jota pyrin seuraamaan myös omassa "nörttimystikollisessa" kirjallisessa tuotannossani.